Kun kuulet äänen "PLING", käännä sivua

Pitkän harkinnan jälkeen mä päätin, että tää blogi on liian historiaa nyt jatkettavaksi - kesä on mennyt, siitä, mitä olin ennen, on kuoriutunut täysin uusi ihminen. Mä en enää kuulu tänne. Mutta se ihminen, joka katosi ansaitsee tulla muistetuksi, tulla muistelluksi ja siksi mä säästän tämän paikan tuholta. Pesen käteni kaikesta, sain uuden alun ja olen valmis taas jakamaan maailmani muiden kanssa, aktiivisempana, voimakkaampana ja innokkaampana kuin koskaan ennen, lupaan !!


Uusi blogi on perustettu, ensimmäinen teksi tuloillaan. Tervetuloa!

PLING! *käännä sivua*

JENNA♥

Härkä 20.4. - 20.5. Kiinnostuksesi erästä kohtaan kasvaa. Hän on esittänyt itsensä erilaiseksi kuin onkaan. Teille alkaa muodostua henkinen yhteys, jonkinlainen sielunkumppanuus.

Syntymäpäivä. Aamuyön tekstiviesti, jota pidän parhaana lahjana ikinä. Toisen ihmisen kyyneleet vuokseni. Ystäviä, ihania ystäviä. Mulla oli muuten vaan sitten muuten paska olo. Läski, suttuinen, tyylitajuton kääpiö. Liian meluisa, liian naurava, liian paljon. Puhelu sannilta.
Ja rakas, vanha ystäväni. Tai nyt rakkaampi, läheisempi, pelastaja. Veteen jäi rasvainen kerros ja pyyhin hutaisten ylimääräiset roiskeet valkoisista posliinireunoista.
Minä rakastan, minä himoitsen, minä mietin, minä kadun. Minä nauran, minä villiinnyn, minä olen kaikki mitä haluat ja kaikki mitä piilottelet. Parannan tapani, teen silloin tällöin läksyni, unohdan nimet. Mä olen. Ja kohta taas uusi ihminen. 120 €. Voin ostaa uuden minän. :)

TÄTÄ ET HALUA MISSATA

Tulossa huomenna: PARAS SYNTYMÄPÄIVÄ IKINÄ!!!!<3<3<3<<

Ohjelmassa muummuassa:

- Ihmissuhteiden kariutumisia
- ITSESÄÄLIÄ
- Tupakattomuutta!!
- Kahvittomuutta
- HUOMIONHAKUISUUTTA
- Lapsellista kiukuttelua!!!!!

OLE PAIKALLA KUN JULIA SAATTAA JOPA HIRTTÄÄ ITSENSÄ SILKASTA ONNESTA :))))

Kun mä saan taas Jennan kiinni, mä haukun sen niin pystyyn, että se oikeesti tuntee sen kaiken tuskan, minkä mä oon nyt tuntenut. Siis kuka idiootti vaan katoaa? Tää on jo toinen kerta vittupillut. Sillä on vaikeaa, mä tajuan, se voi olla kuollut, mä voin kuvitella. Siis mitä vaan voi olla tapahtunut, mutta koska mulle ei olla kerrottu mitään, mä en rupea miettimään mun reaktioita. Kun mä en tarkalleen edes tiedä, pitäiskö mun olla huolestunut, vihainen vai välinpitämätön. Mun pessimistikaveri sano että välinpitämätön. Mä sanoisin että huolestunut. Otetaan se vihainen sitten.

Mun päässä menee taas kunnon sekamelska asioita kaikesta. Tää on hyvä mahdollisuus järjestellä se paska. Mä istun nyt tässä ja kirjoitan sen kaiken tähän. Ihan sama, vaikka se ei olisikaan ymmärrettävää tai vaikka se olisi turhaa. Mä nyt vaan kirjoitan. Enkä lopeta, ennen kun alan toistaa itseäni.

Mä olen kasvissyöjä. Mä rupeen siis syömään nyt enemmän kasviksia. Mä haluan ravinnollisesti niin hyvän olon kuin voin saada. Ja mä rupean liikkumaan enemmän. Alotin jo viime viikolla juoksemisen taas. Jatkan sitä nyt ensi viikolla. Eli huomenna juoksen taas puolen tunnin lenkin. Ihan sama, jos en laihdu. Mä ainakin yritän. Ja mä olen satavarma, että tää kaikki yhdessä saa mulle paremman olon. Mä jätän kaiken liian lisäaineisen, liian rasvaisen, liian sokerisen, liian kofeiinisen. Syön aamulla puuroa, päivällisellä enemmän proteiinia ja välissä paljon paljon enemmän kasviksia!! Ja vaihdan kahvin ja limsan kevytmehuihin ja vihreään teehen. Tää ei ole toivottavasti liian radikaalia ja toivottavasti tää onnistuu.

Ja katson taas kännykkää. Ei mitään. 24 tuntia ja 4 minuuttia. Mä en panikoi, mä kuolen.

Katoin tänään teeveestä Jordania. Muovinukke. Luuska. Hapan ämmä. Mä samaistun siihen jonkin verran. Mä voisin hyvinki ottaa silikoonit, mä käytän jo tekoripsiä ja kasvatan hiuksia, että saisin ne ihanaksi prinsessakiharapilveksi. Mä pyrin kohti jotain sellasta. Että ois täydellinen kuori, rikkinäinen sisin.

Mä korvaan tän Johannalla. Nikotiinilaastari.

Ja mä voisin ehkä itkeä vähän.

Mä kuolen. Väsyny kaikkeen. Kenelläkään aikaa mulle. Mä aina yritän jaksaa ja kuunnella muita! Nojaa seki on mun oma valinta, ei se velvoita muita samaan. Mut miks..? Mulla on tappavan ikävä. Toivon, et omaan viel taidon kääntää tän kaiken hyväks. Tai sen taidon, et totun tähän, opin kunnioittamaan tätä ja uh olemaan kiitollinen edes tästä. Ikäväikäväikävä.. :<

Ja mä lupasin, että oon oma itseni. Ihan aito kaikkine tunteine kaikkineen. Paitsi kaikkein voimakkaimpine tunteineen. Siks mä valitan. En oikeesti vaan oo ollu nyt tänään. Oikeesti mulla on ikävä ihmistä, jota koskaan edes nähnyt.

Ja mä tuun särkemään mun sydämen vielä. Mä en aijo tarttua enää oksiin. Mä tipun suoraan vesiputoukseen, hyppään silmät sidottuina kielekkeeltä. Ja mä en aijo katua, vaikka kuolisin. Koska saatan saada jotain ihmeellistä ja uutta. Tai sitten sen jo tutun ja koetun paskan, mistä (ehkä) noustuani olen taas vahvempi ihminen. Toivon parasta, pelkään pahinta. Ja mun tekstit alkaa olla jostain hyvin syvältä. Mä en jaksa edes miettiä mitä mä kirjotan. Ihan sama. Ihan sama.

Vastaavastaavastaavastaavastaavastaa.

Miksi kaikki tässä maailmassa kusee tai jää tekemättömäksi ja kuivuu kasaaan...?

Mä luen kirjan puoleenväliin, poltan yhden tupakan päivässä, käyn kävelyllä ja syön puoli lautasellista proteiineja. Ja maailma luultavasti haluaa multa jotain, kun ei päästä Jennaa mun luokse. Kun vain tietäisin että mitä vittua.. Mä yritän tutkia ihmisiä, jotka kävelee mua vastaan, mä luen mun horoskoopin tunnollisesti, mä kehitän mun tyyliä, teen oikeita valintoja, valehtelen, hymyilen kun pitää, mutta silti, silti multa puuttuu jotain olennaista varmaan. Laihuus?

Mikä se on, etten tunne olevani elossa? Mikä se on, että kun käännän katseita, kuvittelen niiden olevan tarkoituksettomia ja silti aina uskon, että omaan valtavan, käsittämättömän vetovoiman, joka vain piileskelee minussa odottaen, että tavoitan kosketuksen siihen? Miksi koen muiden olevan onnellisempia, omistavan enemmän? Todellisuudessa suurin osa meistä on vain hapuilevia sieluja Elämän valtameressä, tavoitellen jotain käsittämätöntä, näkymätöntä voimaa jota kutsutaan 'onneksi'. Ja mä olen rakastumassa ja annan sen tapahtua noin vain. Voima kasvaa mun sisällä varmana ja valppaana heräämään yhden tietyn kosketuksesta. Saattaa olla, että kosketus tappaa sen, saattaa olla, että se vapauttaa sen riehumaan hallitsemattomasti. Mä haluaisin jo palavasti tietää, mitä seuraavassa vaiheessa mun elämää tapahtuu. Minkälainen on seuraavan luvun alku?

Ja mä mietin, uskallanko taas koskettaa. Uskallanko päästää niin voimakkaan tunteen valloilleen, tunteen joka saattaa rikkoa kaiken pirstaleiksi, herättää kaiken taas eloon. Mutta mähän päätin luottaa Elämään, luottaa sen kannattelevaan voimaan ja olla kyseenalaistamatta sen aiheuttamia käänteitä. Mitä tapahtuu, tapahtuu. Loppujen lopuksi sitä on turha pelätä, sillä pelko ei estä mitään tapahtumasta, ei estä kipua, ei estä onnea. Ja minkä Elämä toteuttaa, sen perässä hapuilevat sielut menevät, kuin voimakas virta. Pelko on heikkoja oksia, joista yritämme tarrata, luullen sen pelastavan meidät virran voimalta. Se ei olekaan niin. Ja totuudessa ne, jotka luottavat siihen, että virta kannattelee heitä, eivät huku. Paitsi jos elämä asettaa heidän eteensä kiven, johon he murskaantuvat. Elämä kai silloin on pitänyt heitä liian täydellisinä jatkamaan. Ja koettelemukset ovat vesiputouksia, joista tipumme ja luulemme tippuessamme joka kerta kuolevamme. Ja mitä mä taas selitän, mun pitäis mennä varmaan nukkumaan...

Miten ihastuttavat kulissit! Kaapit täynnä lohturuokaa, pähkinöitä, piirakoita, muffinsseja, vaaleaa leipää, kauppa kahden minuutin päässä ovesta ja aivan liikaa ruokarahaa. Juuri sopivat kauhealle dragedialle. Särkymään tuomittu romanssi: kohtalokas tapaaminen, toisen tai molempien osapuolten pettyminen ja lopuksi kuolemantanssi, pieni loppuleikki tukahduttaakseen tunteet, kimppakivaa vessanpöntön ja ruuan kanssa. Mä tiedän, että petyn tai pilaan tän tai sit se on liian vahingoittunut, liian kaukana musta. Ja mä tiedän, että jos...kun draaman kaari kohtaa huippunsa, murenen sisältäpäin, päässäni naksahtaa, pimahdan lopullisesti. Maailma on raaka mulle. Tai sitten mä olen vain raaka itselleni. Arka käsi, juoksemisesta kipeät jalat, revähtäneet jalkapohjat. Vittu mä unohdin mun juoksukamat kotiin. Vittuvittuvittu.

Mummo täyttää pähkinäkuppia tasaiseen tahtiin, kun minä tyhjennän sitä. Aurinko laskee hiljaiseen kaupunkiin, nuoriso sylkee egoaan kaupan edessä, ilta viilenee ja mä olen pakokauhussa. Mitä jos, mitä jos, mitä jos. Mä tiedän, että yleinsä rauhoitan itseni, kerään itseni kasaan ja luotan maailman sijasta itseeni. Nyt haastoin maailman ja Elämän. Tämä on luultavasti viimeinen mahdollisuus yrittää vakuuttaa minut. v i i m e i n e n.

Torstai 21.04.2011
Ole myötätuntoinen etenkin itseäsi kohtaan. Tunnet itsesi luultavasti epätavallisen haavoittuvaksi. Kehotat toisia olemaan hermoilematta, ja nyt sinunkin on hyvä olla hermoilematta.

Joo voin mä tän kuiluun syöksymisen coolistikki ottaa...

Iski masennus.

Mä oon liian nuori mun kavereille. Oon kuitenki liian nuori Jennallekki. Oon liian lapsi kuulee jotain juttuja. Mitä vittuu? Sit kiukuttelenki ku vammanen lapsi niille.

Istun kuitenki vapun sisällä ja syön omaa oksennustani tai jotain.

Se alkoi leikkinä. Kun tiesin vielä tarkoitetun ja tarkoittamattoman eron. Sitten se hämärtyi. Ja yhtäkkiä olin ihan paniikissa. Olin valmis heittämään kaiken menemään. Kuin kaikki hyvä oisi riistetty pois ja jäljellä olisi vain kauan piilossa ollut tuska paljaana valkoista seinää vasten. Se sattui. Yritin rauhoitella itseäni, mutta näin vain harmaata. Talutin itseni suihkuun ja mietin. Läski, läski, läski. Nuo jalat. Nuo jalat tämän saavuttivat. Läskiä, selluliittiä, porsas.
Ryömin sänkyyni voimattomana, odotin jonkinlaista vastausta. Ehdin kynsiä itseni melkein verille ja upotin hampaani yhä uudestaan ja uudestaan käteni ihoon, kunnes se turposi ja sinertyi osittain. Vastaus tuli. Anteeksipyyntö. Hehe. Väärinkäsitystä. Ja jouduin koko seuraavan päivän piilottelemaan kättäni. Mikä muhun meni? Puren ja kynsin kättä?

Miten olisi se laihdutus..?

Kiva ku löytää noit vanhempii tekstejä (kolme alempaa) luonnoksina ja sit ku julkasee ne vihdoin nii vittu ku ne näyttää sit uudemmilta.

Joo angst yhyy viils

Toive

Sinä istut luultavasti kuoleman vasemmalla puolella,
hymyilet pirullisesti ja katsot röyhkeästi silmiin
Sinä purskahdat nauruun
ja naurat minut rikki
Minä polvistun eteesi,
rukoilen luita,
rukoilen kuolemattomuutta,
rukoilen kuolemaani

Olin kerran eksynyt,
sinä tarjosit apusi
Minä lankesin valheeseesi,
minusta tuli piru maan päällä
Vihollinen kasvoi sisääni
Sokeuduin kasvoistasi
Tiesin totuuden,
mutta olin mennyt jo liian pitkälle
Enkä enää välittänyt

Siis, saata tämä loppuun,
auta minut alkuun
Sillä luita tulen haluamaan vastakin
Ja Jumala ei minua auta
Sieluni on uhrilahja sinulle,
nämä sanat kömpelöitä,
tuskallisia
Auta minut alkuun
Ja se minut pelastakoon
joka jaksaa rakastaa

Ja uudestaan ihastunut.

Fritsu poskessa, fritsu kaulassa, viikonloppu kahden tunnin bussimatkan päässä salaa äidin rahoilla, täysin vieraan ihmisen asunnossa, pelaten juomapelejä, avautuen liikaa, rakastuen, tajuten toisen olevan hajalla. Tuli siinä kai itkettyäkin. Nallekarkki. Liian ihana. Liian kaukainen. Poissa.

Mä olen vähän rikki. Musta tuntuu, etten tule taas koskaan löytämään ihmistä, joka pitää minusta tälläisenä kuin olen. Kaverini pukivat eilen minut pojaksi. Musta tuntuu, että tarvitsisin jonkinlaisen suojapuvun, uuden tyylin, jotain. Kaipaan muutosta. Kaipaan Lindiä kaipaan jotakuta lähelleni.

Sadas teksti - kevät

j**** sanoo
onhan =)
Julia sanoo
joo vähän :/
no mitäpä mä en sun vuoks tekis<3

Sen ainakin, etten ole tosissani. Että katoan taas. Mutta ainahan pitää olla varasuunnitelma..? EI. Mun pitäis olla rohkea, yrittää uskaltaa luottaa yhteen mahdollisuuteen aina uudestaan ja uudestaan. Entä jos ei jaksa? Entä jos on jo niin rikki turhista lupauksista ja toteutumattomista haaveista, ettei enää voi uskaltaa välittää aidosti ja ehdoitta..?

Mä kerjään aitoa surua. Sellaista, joka ei sinänsä merkitse mitään, mutta on jotain kuitenkin. Ja petyn, kun se on helppo saavuttaa, mutta myös helppo kumota. Mä kerjään tunteita. Jotain merkkejä, että elossa ollaan.

Kevät tulee. Elämä alkaa paljastua pieninä läntteinä lumen alta. Nuutuneena, melkein kuolleena, mutta kyvykäs parantumaan, heräämään uudestaan täyteen eloon. Tähän asti ollut hauska on ollut vain varjoja ja häivähdyksiä siitä, mitä kesä voi tuoda.

Härkä 21.4.–20.5.
Sinulle tärkeä ihmissuhde voi saada pientä lisämaustetta. Teet maaperän sille otolliseksi, jos pistät kaiken viehätysvoimasi ja tunteesi peliin.

Mä haluan taas kirjoittaa dramaattisia tekstejä katseista, ahdistuksesta elämään ja ihmisiin, vaarallisesta ruuasta, joka vaanii kaikkialla, pakottamalla juoksetuista kilometreistä, epätoivoisesta himosta ja pelosta, kahvista tärisevistä käsistä toisen tytön pehmeissä hiuksissa, hämmentävästä tyhjyydestä sielussa ja nälästä, joka katosi. Mä haluan herättää haaveen sairaalan valkoisista seinistä ja pakon tietää kalorit, todellisuuden, jossa vaa'an numerot määrittävät päivittäiset tunteet ja toimet, tulevaisuudensuunnitelman, joka on keskittynyt pudotettaviin kiloihin ja menneisyyden, joka on vain rivi epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja tämä kaikki, koska mulla on suunnitelma ja teoria. Teoria Elämästä, jossa itseaiheutettu kärsimys on yhtäkuin yleinsäkkin kärsimystä, jota on tietty määrä kaikilla ihmisillä ja jota vastaan saa tietyn määrän onnea.

Miten laihtua?

- Herätetään vanha pakkomielle rasittavaan ja yksipuoliseen liikuntaan (ruvetaan juoksemaan joka ilta puoli tuntia)
- Opetellaan kestämään valittua nälkää kahvin ja sokerin avulla
- Lisätään ruokavalioon salaatteja, hedelmiä, litroittain lighmehua ja proteiinia
- Poistetaan leipä, peruna ja pasta

Ja yritetään löytää se vanha himo tähän kaikkeen. Aloitan nyt. Iltapäivät ovat kahvia, nälkää, huonoja ihmissuhteita ja raivostunutta musiikkia.

I'm addicted and I just can't get enough

Mietin, että mitä mä tekstaisin Jennalle. Mun tekis mieli söpöstellä ja olla herkkä, mutta joku pidättelee mua. Niimpä. Se on se sunnuntainen ajatustenvaihto. ...haluaa edetä hitaasti, pitää siinä asiassa meitä erilaisina. Mä luotan mun vaistoon tässä nyt. Mun kannattaa. Kyl seki oppii aikanaan.

Millon mä muka onnistun? Ois kuudes huti. KUUDES. Mitä?

Kevät. Tyhjä pää. Mä olen vain tarpeeksi tyytyväinen. Vaikka vieläkin mun päähän jostain tulee Lindi. Teeveestä näytetystä typerän elokuvan tanssista, tuoksusta tai vain tuijotettuani tyhjyyteen. Miksi musta tuntuu, että Lindissä oisi ollut sitä jotain. Kaksi päivää! KAKSI VITUN VÄHÄPÄTÖSTÄ PÄIVÄÄ. Sä et tunne sitä, sä et tule tuntemaan sitä, se meni, ihan sama se vois olla vaikka kuollu ja et tietäis. Tai no, facebook. Mutta kuitenkin.

Joskus tuntuu siltä että mä taidan oikeesti olla vähän päästäni sekaisin.

...ai vähän?

Tänään mä menen ja juoksen jalkani paskaksi. Nyt mä en syö mitään ja ennen lenkkiä luen kokeisiin ja teen läksyt ja kaikkee pillutrallallaa.

Tuunkohan mä enää koskaan tapaamaan sitä? Jotenki haikeeta. Mitäköhän se aattelis jos tietäis. Varmaan vähän hämmentyny tai jotain. Joku hullu kirjottaa siitä tyhmii tekstei ja yrittää vaan unohtaa vaikkei voi. Onneks on Jenna. Ja aika tappaa tunteet aina. Aina.

Miks musta tuntuu et oisin rakastumassa? Mitä vittua saanko kysyä? Mä avaan hetkeks mun sydämen täysin ja sielt alkaa tulee huolestuttavan syviä tunteita. Mä avaan sydämen mut pidän sit suuni kiinni.

Mitä rohkeus antaa? Entä jos uskallan vihdoin olla se, mikä mielestäni minun pitäisikin olla? Onko se yhtä kuin onni? Entä jos olen rohkea ja epäonnistun? Uskallanko olla koskaan enää oma itseni ja se mikä minun loppujen lopuksi tulisi olla? Vitut tästä. Ei se kuitenkaan tapa.

Pieni hetki keskellä kevättä. Tuuli pörröttää hiuksiani, istun liian pienessä hameessa sillankaiteella ja odotan tekstiviestiä. Miksi mun elämän ihmiset asuu kaikki mun kännykässä? Mutta se pieni hetki. Taisin olla oikeasti onnellinen tai ainakin tyytyväinen. Lihava, huoravaatteissa, kylmissään ja onnellinen. Miten voikin olla?

Ja tässä taas. Istumassa odottaen puhelua toiselta, "tärkeää asiaa" tekstiviestiä Jennalta. Kahvia kahvia kahvia. Mun pitää äkkiä feikata iloisuus ja onnellisuus, ylipirteys ja kupliva nauru. Mä noudatin mun horoskooppia, mä olen tänään rohkea. Mä feidaan toisen J:n. Elämä teki siitä todella helpon tehtävän. Ilmeisesti ei luota lupauksiin luopua jostain täydellisestä. 'Tyytyä' toiseen, olla kerrankin rohkea, heittäytyä elämään. Se se on. Kipua pelkää vain ennen kuin se on olemassa. Mulla on tupakkaa taas. Mä olen onnellinen.

Ja vaikka Jenna on järkevä ja sai minut eilen voimaan pahoin, tippumaan julmasti pilvilinnasta rehellisyydellä ja järkevyydellä, olen erittäin kiitollinen siitä. Siis oikeasti mä olen. Kerrankin elän ehkä jossain muussa kuin mun päänsisäisessä suunnitelmassa, tarinassa, jossa on onnellinen loppu ja täydellinen draaman kaari.
...Ja ehkä mä osaisin rakastua?

Mä en oikein ymmärrä itteeni. Teenkö mä tän vaan kaipuusta? Että mä lopetan heti, kun saan Jennan ihan kokonaan..?

Meseseksiä toisen J:n kanssa. Miten tää menee aina tähän? Mun pitää vaan purkaa jotenki tunteita, siinä kaikki. Ja tästä tulee aina hyvä olo, iloinen, vahva, viehättävä, leikkisä. Joku välittää, tiedän, luulen tietäväni. Joku pitää minua viehättävänä ja haluttavana. Joku muukin, kuin ihminen, joka ei ehdi vastata viesteihin ja on vielä kaksi viikkoa poissa tunteakseen itsensä taas vähän ihmiseksi.

Hmph. Ei meseseksiä. Vain leikkistä puhelua, vihjailuja, harvemmin mihinkään vakavaan menemistä... Hyvä niin.

Sunnuntai 10.04.2011


On tärkeää välttää jonkin ihmissuhteen ylikorostamista elämässäsi. Ponnistele ollaksesi monipuolinen. Kallistu useampien ihmisten ja asioiden suuntaan. Ota etäisyyttä hankkiaksesi perspektiiviä.

Miksi elämässä pitää olla asioita jotka ahdistavat? Tai oikeastaan, miksi pitää olla ihmisiä (minä) jotka osaavat kerätä ympäriltään aina ahdistusta, oli siihen aihetta tai ei. Mulla on tällä kertaa aihetta. Minä. Mä olen lihava. Mun jalat menee PLÖR. Ensin mä yritin keskittyä lukemaan kirjaa. Onnistuin vähän matkaa. Rapistelin karkkipussia, pysyin kohtuudessa. Sitten mun oli pakko laskea ne karkit. 39 karkkia, sievissä väri ja kokoriveissä, joista muodostuva neliö oli täsmälleen saman alueen kokoinen, mitä siististi taiteltu karkkipussi vie. Sitten mä heitin ne vitun karkit sinne pussiin ja ravistin elämäni sotkuksi.
Ryömin jääkaapille. Huusin äidille kokonaisesta kalasta, jonka hän oli tuonut. Järjestelin jääkaapin. Jugurttipurkit oveen kaloripitoisuusjärjestyksessä, 'avaa tästä' nuolet samaan suuntaan, viimeisenä ketsuppipurkki. Voit vittuun sieltä, toiseen jääkaappiin kalan kanssa haisemaan, samoin juustot, letut ja selluliitti. Ylimmälle hyllylle kaikki vähän enemmän vaarallinen: liha, salaatinkastikkeet ja säilykesalaatit. Alas turvalliset ruuat turvallisuusjärjestyksessä. Ensin maitotuotteet: viili, raejuusto, kermaviili ja maito; sitten papuruuan tähteet, margariini ja karjalanpiirakat; viimeisenä salaatit, porkkanat ja sipulit. Hullunmyllyn järjestäminen turvallisesti ei auttanut sitten paskaakaan. Mä en tajuu mitä mä seuraavaks keksin. Pakko tehä jotain. Pakko huutaa, pakko raivota, pakko itkeä ja kieriä maassa, pakko luoda myötähäpeää, itse vitut välittää. Pakko.

Love yah ;)

Kolmas päivä yksin kotona. Siis ei koulussa. Sanoin aamulla itselleni, että minulla on huono olo, että poden ikävää ja jään kotiin. Sitten nukuin tunnin ja rupesin hääräämään kaikenlaista. Mä siivosin muummuassa kaikki roskasyötävät roskikseen ja järjestelin juustot ja muut selluliittiä sisältävät "perusruokatarpeet" toiseen jääkaappiin. On aika ottaa taas laihdutus tosissaan. Elokuvamainen elämä tosissaan. Ja nyt katoin mun lempileffan, Wild Childin, uudestaan, inspiroiduin siitä taas. Lapsellista, pinnallista ja teiniä ehkä, vitut siitä mä rakastan Emma Robertsia!!! :)

huom! täysvalkoinen tupakka = tyylikästä

tykkään mun kavereitten neuvoista

pitää olla silleen " tässä sinulle läjä paskaa, heitäse antajan naamaa ja kuse korvaan"
....

:D:D

Mun pitää päästää vaan jotain nyt ulos. Mä pelkään, että rakastun. Mä tahdon rakastua. Mä tiedän, ettei mun elämässä ole ollut vielä oikeastaan onnellisia loppuja. Vaan opettavaisia ja pettyneitä loppuja. Tässä sinulle läjä paskaa, hyväksy se, anna anteeksi sen antajalle, ja opi olemaan siitä vielä kiitollinen. Ole silti onnellinen, pyri parempaan, muuta ihmisten elämiä. Musta tuntuu et mun elämä vaan kulkeutuu siihen suuntaan et lopussa kaikki vaan räjähtää. Tottakai tässä on pieniä onnellisia valeloppuja, että mä en räjähdä yksin ennenaikojani. Oikeestaan en ees oo surullinen siitä. Oisin vaan pettyny ja turhautunu jos tää kaikki ei johtaiskaan mihinkään. Että lopussa ois vaan lisää polkua, lisää valintoja, lisää paskaa.

Nii, mut missä mun vika valeonnellinen loppu? Tai viimeisten alottava. Jenna taitaa olla se. Se ei vaan ite ehkä tiedä. Mä taidan pelastaa sen ja tuhota itteni. Ehkä se on kusipää. Ehkä se rakastuu toiseen. Ehkä mä tapan itteni syömällä. Söin liikaa. Musta tulee lihava. Tapahtuispa jotain. Tää toive ei tiedä koskaan hyvää, koska oon nyt pari kertaa toivonu ja KABUM mut mä en opi virheistä mä tiedän virheistä.

Ja taas mä oon riippuvainen jostain henkilöstä. Mut tää on ihanaa tällä kertaa. Tällä kertaa mä luotan siihen, että kaikki menee hyvin. Jos ei mee, voin vaikka kuolla. Se ois sitte kuudes huti vuoden aikana. Ei voi olla niin huonosti asiat. Mä en voi olla niin outo. Jonkun on pakko jossain vaiheessa pitää musta tälläsenään tai mä julistan sodan Elämää vastaan. JA SITÄ SE EI HALUA

Tänään en laita housuja. Tänään hypin inkkaripaidassa, juon kahvia ja laihdutan. Tänään mulla on litteä vatsa ja voin nukahtaa jännittyneisiin sydämenlyönteihin iltapäivän häikäisevään aurinkoon.

Väsymys raastaa sisältä. Aika tappaa rakkauden. Suru turruttaa, sokeuttaa hyvältä. Ja pelko panee tekemään asioita. Mä keräilen ihmisiä lokeroihin ja murskaan ne lokerot rehellisyydellä. Mä sanon itselleni, että ihmisiä ei kannata raahata perässään ylimääräisinä. Mutta ne aina takertuu ja on vaikee päästä irti. Ja mulla rupee kohta loppumaan sormet laskiessani elämän uusia ihmisiä, uusia ihastuksia, uusia ongelmia. Mä houkuttelen ongelmallisia naisia. Se on nyt todistettu. Joku niissä aina kai sitten on. Emmä tiedä.

Miksi minua panettaa vaikka olen homo. Eikö evoluutio ymmärrä, etten voi lisääntyä. :D:D:D:D:D:

Vaikka me ei eletä täydellisessä maailmassa ja ne syvällisimmät on ain rumimpia nii mä suljen silmät siltä peitän korvat ja laulan vauvahaita.

Miten tehdä katomistemppu teoriassa 3 a)

-laihtuminen kolme kiloa
-uusia vaatteita, rohkeus ostaa sitä, mistä pitää, muttei ennen ei ole uskaltanut pitää päällänsä
-uusia kampauksia
-vähempi tupakoiminen
-vanhempien, järkevämpien tyttöjen tapailu

Miten tehdä katomistemppu teoriassa

1. Hanki itsellesi tunne, että sinä hallitset tilannetta

a) poista henkilön mese, mutta älä estä häntä! tulkoon ruikuttamaan sinulle milloin haluaa, sinä et koskaan aloita kuitenkaan keskustelua, joten mitä ikinä keskustelussa käykään, se on toisen henkilön vastuulla

b) poista henkilön puhelinnumero kännykästäsi, mikäli sinulla ei ole paljon muitakin turhia numeroita. vaihda hänelle oma nimensä takaisin, mikäli se oli aijemmin sydämien koristama tai joku inside-läppä lempinimi

2. Pohjustustyö

a) kerro hänelle, kuinka tärkeä ja korvaamaton hän on sinulle. ole mahdollisimman aito ja rehellinen.

b) jos hän ottaa sinuun yhteyttä soittamalla, tekstiviestillä, mesessä, facebookissa, twitterissä tai kasvotusten, ole iloisen ja välittävän oloinen, mutta kuitenkin pidä tietty välimatka häneen ja älä ole täysin läsnä.

3. Loppukatoaminen

a) tee itsellesi henkinen ja fyysinen muodonmuutos. rupea pukeutumaan, miten aina olet halunnut, muttet uskaltanut, hanki uusi tukkatyyli, tutustu uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin, rupea sosiaaliseksi ja vietä aikaa paljon kavereidesi kanssa. naura ja pidä hauskaa. julkaise netissä kuvia, jossa olet tyrmäävän kaunis. sinä et tarvitse häntä.

b) tee häivyttäiten katoamistemppu. vastaile nihkeästi yhteydenottoihin, ellet saa tilaisuutta hehkuttaa uutta elämääsi, kerro hänelle vähemmän ja vähemmän. käyttäydy, kuin hän olisi tylsintä seuraa ikinä. lopulta keskustelunne menee esimerkiksi mesessä näin:

hän: (aloittaa tietysti keskustelun) hei :)
sinä: mo
hän: mitä kuuluu? :))
sinä: ihan jees. sä?

hän: hyvää

*hiljaisuus*

Miksi mulla on näin ikävä. Miksi miksi miksi miksi miksi mulla ei vois olla ikävä ihmistä, jonka mä joskus ehkä vielä tapaan? MÄ EN SAATANAVITTU TUU TAPAA SITÄ ENÄÄ KOSKAA HELVETTIPILLUJEE

Mä rukoilin, että saisin kaiken sen Tytön tuskan, mitä se ei itse jaksa kantaa. Nyt mä olen sen varmaan sitten saanut. Mä en edes tiedä miten tässä kannattais toimia. Tai mikä olis oikein. Mulle sanotaan, että ois järkevintä, että vaan katoan niitten elämästä. Mun _omat kaverit_ neuvoo mua pysymään kaukana mun elämän rakkaudesta! Okei miten mä voin ees näin sanoo? Tositositosi ihanasta tytöstä.

Teenkö mä virheen, jos luovutan? Luultavasti en. Mä luovutan. Musta tulee yksinäinen ja nirso ja säälittävä :)

Kaipaus ja toipuminen

Aurinkoinen keittiö. Rakkauteni on tarvetta, himoa, sammumaton jano. Rakkaus on syödä aamulla kuusi paahtoleipäpalaa, suklaapatukka, mysliä ja jugurttia, banaani, keksejä ja kaakaota, ja silti kävellen nälässä kouluun. Syön neljännen leipäpalani, suuntaan vetokaapille ja rupean verkkaan etsimään jotain muuta, mitä himoita. Hapuilen riisipakettien ja teelaatujen seasta jotain, mitä tahansa syötävää rakkautta ja välittämistä. Sitten havahdun mikron piippaukseen, kun kaakaoni on lämmennyt. Nälkä ei sammu. Nälkä on ikuista, kunnes kuolemme. Nälkää on ajatella uudestaan ja uudestaan niitä kasvoja, jotka hymyilivät sormenpäitteni alla, nälkää on toivoa haikeaa kaipuuta rinnassa hänelläkin. Nälkäni oli hetken hiljaa viime viikonloppuna. Sinä aamuna, kun heräsin todellisuuteen, häiritsevään ajatukseen tunteesta, etten tarvitse nyt ketään. Että en tarvitse lohduttavaa halausta, taputusta poskelle, hymyä. Ja niin kuin aina, luulin sen olevan ikuista. Ja tässä sitä ollaan, nälässä taas.


Ja jotkut ihmiset tekevät asioita, jotka eivät merkitse mitään myöhemmin. Jotkut ottavat kaiken minkä saavat ja jättävät sitten haukuttuna yksin. Koska joillekin elämä sylkee päin kasvoja ja huutaa turhautumistaan ja silloin muut ihmiset eivät voi kehuillaan auttaa. Silloin pienuus ja nätteys ja uskomaton karisma eivät auta. Ihminen tahtoo sovun elämän kanssa.

Digitaaliajan prinsessatarina

Olipa kerran pieni Julia pienellä paikkakunnalla. Julia oli kovin yksinäinen. Ei näin kavereiden ja ystävien suhteen, vaan rakkauden suhteen. Joten hän vietti perjantai-lauantai välistä yötä facebookissa kyyläten söpöjä ja vähemmän söpöjä kavereiden kavereita, nettikavereita ja heidän kavereitaan, kunnes pimahtaa. No, yleinsäkkin pimahtaa, mutta nyt pimahti siten, että hän päätti tehdä itselleen uskaliaan liikkeen. Pyytää tuntematonta kaveriksi ja väittää myöhemmin kaikille sen olleen vahinko. Meni läpi. Tuo söpö tyttö oli säätävä, mutta enimmäkseen vapaa, kännissä, avuton ja elämänkorjauksen tarpeessa. Sopiva uhri.

Julia kuunteli, julia ymmärsi, julia oli vapaa. Tyttö soitteli, tekstasi, jutteli, kiinnostui.

Tyttö ja Julia tapasivat. Julia rakastaa tytön tuoksua, tytön kävelytapaa, tytön hämmentynyttä ilmettä, kun Julia voittaa juoksukisan, tytön homohoukutinta, tytön koiranpentuilmettä, kun Julia lopettaa tämän pussaamisen.

Mutta Tyttö ei vastaa aina viesteihin, Tyttö katoaa silloin tällöin, Julia ei saa selvää Tytöstä ja hänen hermonsa, henkilökohtaiset pelkonsa ja uskonsa elämään ovat koetuksella. Tyttö on ameeba ja Julia yrittää olla sekä sitoutumishaluinen ja huolehtiva että myöskin omanlaisensa ameeba.

Ja uudestaan ihastunut.

Vain kirjoita. KIRJOITA

Mä oon popittanu jotain ihme musiikkia ja mun kädet tärisee liiasta kahvista, mun päässä pyörii tupakasta ja mun tekis todellakin mieli vetää kännit ja kuolla.

Mun elämä kannustaa mua vetää pään täyteen ja hyppii mun elämän rippeiden päällä. Mä oon viel hetken vahva, mutta alkaa jo rakoilla.

Miks minä?

Ja siinä se oli. Halusin rutistaa tuota jätkää. Painautua jotain vasten, jota vielä hetki sitten inhoksuin, jota pidin ällöttävänä ja halukkaana. Nyt vain kaveri, jota halusin halata, mutta olin pilannut välimme jo aikoja sitten. Se siitä.

Välillä nykyään elämääni haittaa pieni ääni tai tunne takaraivossani, ääni, joka ehdottaa huomenna paastoamista, tunnetta, jonka mukaan mahani on turvonnut, salaperäisesti paisunut yön aikana ja että olen ehdottoman läski ja epämuodostunut ja huolimatta siitä tosiasiasta, että syön normaalisti ja yleinsä tunnontuskitta esimerkiksi syntymäpäivillä, jolloin söin itseni iloisesti tortilla, kakku ja sipsiähkyyn tai perjantaisessa elokuvamaratoonissta, jonka aikana sain kahden kaverini kanssa tuhottua sipsipussin, keksipaketin ja karkkisäkillisen .

Ja mä tiedän, että jos kaikki alkaa menemään ehdottoman paskasti ja kun en enää välitä, käännyn sen äänen puoleen, anoen takaisin ottoa.

Mutta nyt rakennan paskan todellisuuden päälle pilvilinnoja ja luulen, että jos todella uskon niihin, ne saattavat käydä toteen.

Mä vaan itkin.

Vihaan onnellisia ihmisiä.

Pilvilinna

Ensimmäinen merkityksellinen oivallus aikoihin. Istun ihastukseni työpöydällä, hiljaa ja hymyillen, ja hitaasti tajuan, ettei minun kuuluisi istua tässä, täällä Tytön huoneessa, tässä talossa, tässä liian elossa. Rakkautta ei voi valita, sen voi teeskennellä olevan olemassa tai kadonnut, mutta siihen ei voi pahemmin vaikuttaa. Enkä voi vaikuttaa siihen, että hän on rakastunut korviaan myöten toiseen, tuijottaa tämän selkää pakahduksissaan. Ja mitä helvettiä edes teen täällä? Istunut hiljaa joka sekunnin, katselen hitaasti laskeutuvan tomun paljastavaa sekasortoa elämässäni. Ja nopeasti, tekosyyn varjolla, olen kadonnut.

3.2.2011 20:43:51 Julia pitää saada välillä kadota


13.2.2011 20:43:58 Julia tekee kaikkee hienoo eka ja sit PUF

13.2.2011 20:44:37 Julia ja kaikki miettii miks se katos ja mitä se tekee ja ohhoh. julia esittää julia tekee kohtauksen, yleisö taputtaa, julia kumartaa ja katoaa kulisseihin

13.2.2011 20:45:50 Sissi  x'DDDDDDDD tolle mä kyl hajosin
13.2.2011 20:45:52 Sissi hassu asia

13.2.2011 20:46:08 Julia tosi asia :)

13.2.2011 20:46:58 Sissi :):) unissasi ehkä
13.2.2011 20:47:45 Julia SE ON TOTTA! mä vedän sen roolin minkä kaikki haluaa mun vetävän ja sit kyllästyn ja katoon. emmä osaa sitoutuu mihinkään

Tarkemmin ajatellen meillä ei ole mitään yhteistä. Miksi ihastun aina mahdollisimman erilaiseen, HETEROON? Tänään kaverini sanoi, etten koskaan tule saamaan häntä, ehdottomasti totta. Tyydyn katsomaan kaukaa, kun kaikki ympärilläni aina jotenkin onnistuvat tulemaan mua onnellisemmaksi. Vain läheisimmät kaverini säilyvät onnettomina, vuodesta toiseen. Mietin nyt, kannanko jonkinlaista kirousta mukanani. Että kaikki mihin kosken, muuttuu rakkaudettomaksi ja onnettomaksi. Istua yksin koneella, kirjoittamassa melankolista tekstiä turhasta. Hyppimässä lumikasoihin hulluudesta, kuuntelemassa uudestaan ja uudestaan sama kappale, vain koska se nostaa jonkin muun muiston esiin, jotta vain voisi upota siihen ja unohtaa, että tämä on tässä ja nyt. Elämä lipuu ohi minun.

Ja nelosluokalla makasin talvisin autotiellä, toivoen, että joku on sinä päivänä huolimaton.

Rakennan supervauhtia pilvilinnoja raunioelämäni päälle. Kulisseja kulissien perään, yhä uusia ihastuneita, kiinnostuneita, ihmisiä, jotka saattavat välittää. Toivon aina tippuvani niistä, sillä jotenkin uskon olevan väärin kuvitella, että elämä olisikin parempaa tai se muuttuisi tästä johonkin. Minä sanoisin nyt, mikä totuus on, jos tietäisin. Mutta olen kuin tavarataloon eksynyt pieni lapsi; peloissaan, yksin, kuitenkin ihmisten ympäröimänä, onni hyllyissä paketeissa, kuitenkin liian lyhyt niitä kurottamaan. Tänään minä tipuin pilvilinnasta. Ja äsken rakensin uuden. Jonain päivänä pilveni ovat käytetyt, en usko enää satuun ja toivottavasti silloin aurinko on jo noussut Elämään.

Pilvilinnani kertoo pienen tarinan. Tarinan, kuinka jotenkin, tuntemattomalla hetkellä, tuntemattomassa paikassa tapaan tuon ihanan Tytön, jonka olen aina kuvitellut olevan ja minä pidän siitä, millainen olen hänen kanssaan. Me juomme kahvia keväisessä kaupungissa, kerromme toisillemme salaisuuksia aamuyöllä, itkemme, kunnes nauramme ja nauramme, kunnes itkemme ja kaikki on hyvin ja paremmin. Miksi onni tuntuu olevan niin kaukana? Miksi rakkaus on mulle vain legenda?

Ja sinä anonyymi, joka olit kommentoinut! Kiitos, että pidät haluni kirjoittaa elossa! ♥ Piristi todellakin.

Voimmeko olettaa, että jos kutsumme kuolemaan, joku tulee ennen pitkään meidät pelastamaan, vai olemmeko itse vastuussa omasta onnellisesta lopustamme?

Mitä jos huutaisin?

Väliaikatietoja

Neljäkymmentä seitsemän - melkein kahdeksan - kiloa ja terveempi kuin koskaan. Ja joutunut kohtaamaan kaiken paskan, jonka on yrittänyt lakaista anoreksia-maton alle piiloon ja leikkinyt, että se on kadonnutta. Nyt kaiken sen paskan nähtyään, lisäpaskan saatuaan ja extrapaskapommin itse hankittuaan aikoo kaivautua maan alle.

Mahtaako kukaan enää ees lukee mun tekstejä?

Mulla oli oikeasti jotain asiaa. Joku välähdys aivoissa, pieni tarina. Jotain.

Mutta unohdin ja nyt jaarittelen. Nauttikaa.

Nyt mä sen tiedän. Mä pelkään itseäni, mä en enää tunnista itseäni, mä en ole ehkä koskaan tunnistanutkaan. Mä puhun mun eksälle BUM tapahtuu kauheita. Luoja me puhuttiin vaan puhelimessa! Ei mitään. Tiedän, että se taas alkaa mun perään, kai mä kaipasin viime torstaina jotain lohdutusta. Nyt luoja tai mikälie ilmeisesti järjesti kaikessa ystävällisyydessään siten, että minun virheeni takia - yleinsä tämäntapaisten kömmähdysten takia ei käy mitenkään -  söpön, kiinnostuneen tytön ja tämän, ilmeisesti läheisen, exän suhde katkesi. LUOJA NÄYTÄ MINULLE VITTUSAATANA MITÄ MUN SIT PITÄIS TEHÄ? ETKÖ SÄ ANNA MUN OLLA MITÄ MÄ OLEN? MÄ YRITÄN TEHÄ NIINKU ON OIKEIN JA MITEN PITÄISI MUTTA MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN HEIKKO ENKÄ MÄ JAKSA PIDELLÄ KAIKKIA LANKOJA KASASSA IKUISESTI. SÄ TIIÄT ETTÄ MULLA ON TAPANA MURTUA.

Ja tämä tyttö. Tämä ihana, söpö tyttö, kiinnostunut tyttö, mä pelkään sitäkin. Mä en kohta tiiä mitä mä teen. Mä sekoon. Mä oon seko. Mä olen virallisesti hullu. En sitäkään. Nyt ajatus ei kulje. Se on lissu, mä en kestä draamaa. Ehkä sen kiinnostus menee. Luultavasti. Huh.

Muisto lomasta

Olen laskenut tunteja aamupalasta välipalaan ja siitä tähän. Lounaan aika. Kello on yksi, minulla on hyvä olo. Teen tonnikalaa ja valmismakaronia, pussissa lukee kaksi annosta, päätän syödä neljäsosan. Pinoan höyryävän kuumaa herkkua lautaselle. Rakastan ruokaa, aurinkoisia lomapäiviä, radion rauhoittavaa ääntä, isää rapistelemassa sanomalehteä ja syömässä miljoonia pieniä sämpylöitä.

Äiti soittaa. Hänen miehensä on sanonut, ettei lähde vuosittaiselle lomamatkalle. Tyrmistyttävää. Äiti sanoo, että olen varmaan huomannut, että heillä on ollut viime aikoina vaikeaa. En ole huomannut. Äiti pyytää miettimään, haluisinko lähteä heidän mukaan kuumaan ja tuntemattomaan Vietnamiin. Mä en pidä matkustuksesta, mä en pidä yllätyksistä enkä mä pidä painostuksesta. Äiti sanoo, että mun kannattaa miettiä, kun mä kieltäydyn. Veli lähtisi, mutta hänellä ei ole aikaa koulun takia.

Kun olen aloittelemassa ateriaani, sarjakuvat esillä, suuri vesilasillinen, makaronit vielä kuumia, veli tulee huoneestaan, alkaa painostus. Olisi kiva jos.. Sinun pitäisi... Hei Julia ihan oikeesti... Joku voi tietysti ajatella "Ompa kamalaa! Toista pakotetaan LOMALLE voi hirveä!!-.-"" Mutta ajatelkoot. Veli jatkoi ja jatkoi ja olimme jo tulleet siihen pisteeseen, kun minä pidätän kyyneliäni, ääneni on muuttunut astetta kireämmäksi ja veli nojautuu lähemmäs ja lähemmäs tivaten vastauksia, kunnes isä puuttuu tilanteeseen.

Se jäi siihen. Minulta meni tunti syödä annokseni. Join varmaan litran vettä ja järjestelin kylmiä makaroneja riveihin uudestaan ja uudestaan syöden vain pienten laatikkomuodostelmien reunoilta. Ikään kuin se olisi auttanut äidin avioongelmissa.

oops i did it again :O

Kerrompa pienen draaman, jonka sain aikaan, koska pieni kaupunki ja väärät ihmiset turruttavat. Mustasukkaisen ja neuroottisen miehen osaa esittää S ja uuden valloituksen ja kokeilun osaa esittää M. Minä olen minä, epätoivoinen puolihomo, joka leikkii ihmisillä, katoavalla hyvänolontunteella ja kaikkien vähäuskoisuudella tekemällä eniten haittaa itselleen.

Kaikki alkoi, kun kyllästyin S:ssään ja hylkäsin tämän raa'asti. Ohut kaveruudeksi kutsuttu lanka kuitenkin jäi värjöttelemään välillemme, S pitäen siitä henkeään peläten kiinni, minä heittelemällä sitä ympäriinsä, kiristäen ja löystäen otettani huvin vuoksi, testaten sen rajoja hyvässä maussa tietenkin. Olen jo kyllästymässä tähänkin leikkiin, ainoa asia, joka saa minut jatkamaan on muiden kiinnostus häneen, joka saa minun kiinnostukseni pysymään edes jossain määrin elävänä. Sitten, eilen illalla, tuli M. Katsos, hän vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, fiksummalta, ihmiseltä, jonka kanssa voisi ehkä viettää aikaansa. Ainakin tämän illan. S:kin oli siellä. Haa! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, todiste S:ssälle, viimeinen kirpaisu ennen täydellistä luhistumista, lumipalloefektin alkutöytäisy ja lisäviihdettä minulle. Jotta pääsisi pyristelemään edellisestä, on hankittava uusi, vielä voimissaan oleva. Ei hyvä ajatus.

Minä hikoilemassa pienessä täydessä huoneessa sängyllä, M:män vieressä. Rapsutan vatsaa, vitsailemme mahafetissistä, kerron äidistäni, lapsuudestani, tajunnanvirtaa, luulen, että hän tuskin ymmärsi puoliakaan. Ihokosketus, muutama hätäisesti rakennettu insideläppä, hänen ujot katseet, minun tarkoittavat katseet, side on syntynyt. S seuraten tilannetta, varsin mustasukkaisena, huolissaan.

Ja yöllä näen tapahtumien tulokset: tekstiviestit. Molemmilta jätkiltä. Huolestuneita viestejä, syytöksiä, hataria yrityksiä saada minut tunnustamaan jotain. Hän pitäen kättäni aseen liipaisimella minä haukottelemassa, kieltämässä kaiken. Kuin silläkään olisi mitään väliä. Mä en myönnä paskaakaan.

Toiset viestit. "Nuokalla ei oo kivaa ilman sua :( Tulisit nyt. Höh"

Minä jäin kotiin tuijottaen taas mielikuvia ihmisraunioista. Sotkusta, jonka olen jälleen saanut. Loppujen lopuksi en voi vain pestä käsiäni kaikesta, jättää kavereitani oman onnensa nojaan. Tätä se tekee. Ihastuminen ja sen kieltäminen. Pitäisi vain ryömiä koloon ja pysytellä siellä, kun ihastuu. Minä otin askeleen sinne päin ja jäin kotiin sairastamaan. Niin, henkistä kuumetta. Ja yritän torjua S:ssän tekstiviestilähentelyjä hellästi, kaverimielellä. Ei jaksais.

uusi vuosi

- "Emilia! Emiliaaaahhhhh!! Mulla on sulle salaisuus hiihihiihhggfffbl.... :))))"
"No mitä?" *ootko ihan tosissas -ilme*
- *sekavaa naurua*
"Rauhotu!!!!! Mitä nyt?"
- "Hihgiiggidikfdlögfdfk se tais nousta päähän :DD:DD:DD:D:D"
"Voi luoja" *silmien pyörittelyä*
- MUHAHHAHHAHAHAHAHAHAHAH ..... FUUuuuuuuuuUuUUuuuUUuuuuuu!! (näkee jotain ja juoksee toiseen huoneeseen)

No oliks sulla kiva uus vuos? Ööööööö no miten sen nyt ottaa. Voi luoja. Itteensä saa sit aina hävetä... -.-