Miksi kaikki tässä maailmassa kusee tai jää tekemättömäksi ja kuivuu kasaaan...?
Mä luen kirjan puoleenväliin, poltan yhden tupakan päivässä, käyn kävelyllä ja syön puoli lautasellista proteiineja. Ja maailma luultavasti haluaa multa jotain, kun ei päästä Jennaa mun luokse. Kun vain tietäisin että mitä vittua.. Mä yritän tutkia ihmisiä, jotka kävelee mua vastaan, mä luen mun horoskoopin tunnollisesti, mä kehitän mun tyyliä, teen oikeita valintoja, valehtelen, hymyilen kun pitää, mutta silti, silti multa puuttuu jotain olennaista varmaan. Laihuus?
Mikä se on, etten tunne olevani elossa? Mikä se on, että kun käännän katseita, kuvittelen niiden olevan tarkoituksettomia ja silti aina uskon, että omaan valtavan, käsittämättömän vetovoiman, joka vain piileskelee minussa odottaen, että tavoitan kosketuksen siihen? Miksi koen muiden olevan onnellisempia, omistavan enemmän? Todellisuudessa suurin osa meistä on vain hapuilevia sieluja Elämän valtameressä, tavoitellen jotain käsittämätöntä, näkymätöntä voimaa jota kutsutaan 'onneksi'. Ja mä olen rakastumassa ja annan sen tapahtua noin vain. Voima kasvaa mun sisällä varmana ja valppaana heräämään yhden tietyn kosketuksesta. Saattaa olla, että kosketus tappaa sen, saattaa olla, että se vapauttaa sen riehumaan hallitsemattomasti. Mä haluaisin jo palavasti tietää, mitä seuraavassa vaiheessa mun elämää tapahtuu. Minkälainen on seuraavan luvun alku?
Ja mä mietin, uskallanko taas koskettaa. Uskallanko päästää niin voimakkaan tunteen valloilleen, tunteen joka saattaa rikkoa kaiken pirstaleiksi, herättää kaiken taas eloon. Mutta mähän päätin luottaa Elämään, luottaa sen kannattelevaan voimaan ja olla kyseenalaistamatta sen aiheuttamia käänteitä. Mitä tapahtuu, tapahtuu. Loppujen lopuksi sitä on turha pelätä, sillä pelko ei estä mitään tapahtumasta, ei estä kipua, ei estä onnea. Ja minkä Elämä toteuttaa, sen perässä hapuilevat sielut menevät, kuin voimakas virta. Pelko on heikkoja oksia, joista yritämme tarrata, luullen sen pelastavan meidät virran voimalta. Se ei olekaan niin. Ja totuudessa ne, jotka luottavat siihen, että virta kannattelee heitä, eivät huku. Paitsi jos elämä asettaa heidän eteensä kiven, johon he murskaantuvat. Elämä kai silloin on pitänyt heitä liian täydellisinä jatkamaan. Ja koettelemukset ovat vesiputouksia, joista tipumme ja luulemme tippuessamme joka kerta kuolevamme. Ja mitä mä taas selitän, mun pitäis mennä varmaan nukkumaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti