Miksi elämässä pitää olla asioita jotka ahdistavat? Tai oikeastaan, miksi pitää olla ihmisiä (minä) jotka osaavat kerätä ympäriltään aina ahdistusta, oli siihen aihetta tai ei. Mulla on tällä kertaa aihetta. Minä. Mä olen lihava. Mun jalat menee PLÖR. Ensin mä yritin keskittyä lukemaan kirjaa. Onnistuin vähän matkaa. Rapistelin karkkipussia, pysyin kohtuudessa. Sitten mun oli pakko laskea ne karkit. 39 karkkia, sievissä väri ja kokoriveissä, joista muodostuva neliö oli täsmälleen saman alueen kokoinen, mitä siististi taiteltu karkkipussi vie. Sitten mä heitin ne vitun karkit sinne pussiin ja ravistin elämäni sotkuksi.
Ryömin jääkaapille. Huusin äidille kokonaisesta kalasta, jonka hän oli tuonut. Järjestelin jääkaapin. Jugurttipurkit oveen kaloripitoisuusjärjestyksessä, 'avaa tästä' nuolet samaan suuntaan, viimeisenä ketsuppipurkki. Voit vittuun sieltä, toiseen jääkaappiin kalan kanssa haisemaan, samoin juustot, letut ja selluliitti. Ylimmälle hyllylle kaikki vähän enemmän vaarallinen: liha, salaatinkastikkeet ja säilykesalaatit. Alas turvalliset ruuat turvallisuusjärjestyksessä. Ensin maitotuotteet: viili, raejuusto, kermaviili ja maito; sitten papuruuan tähteet, margariini ja karjalanpiirakat; viimeisenä salaatit, porkkanat ja sipulit. Hullunmyllyn järjestäminen turvallisesti ei auttanut sitten paskaakaan. Mä en tajuu mitä mä seuraavaks keksin. Pakko tehä jotain. Pakko huutaa, pakko raivota, pakko itkeä ja kieriä maassa, pakko luoda myötähäpeää, itse vitut välittää. Pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti