Mä kuolen. Väsyny kaikkeen. Kenelläkään aikaa mulle. Mä aina yritän jaksaa ja kuunnella muita! Nojaa seki on mun oma valinta, ei se velvoita muita samaan. Mut miks..? Mulla on tappavan ikävä. Toivon, et omaan viel taidon kääntää tän kaiken hyväks. Tai sen taidon, et totun tähän, opin kunnioittamaan tätä ja uh olemaan kiitollinen edes tästä. Ikäväikäväikävä.. :<
Ja mä lupasin, että oon oma itseni. Ihan aito kaikkine tunteine kaikkineen. Paitsi kaikkein voimakkaimpine tunteineen. Siks mä valitan. En oikeesti vaan oo ollu nyt tänään. Oikeesti mulla on ikävä ihmistä, jota koskaan edes nähnyt.
Ja mä tuun särkemään mun sydämen vielä. Mä en aijo tarttua enää oksiin. Mä tipun suoraan vesiputoukseen, hyppään silmät sidottuina kielekkeeltä. Ja mä en aijo katua, vaikka kuolisin. Koska saatan saada jotain ihmeellistä ja uutta. Tai sitten sen jo tutun ja koetun paskan, mistä (ehkä) noustuani olen taas vahvempi ihminen. Toivon parasta, pelkään pahinta. Ja mun tekstit alkaa olla jostain hyvin syvältä. Mä en jaksa edes miettiä mitä mä kirjotan. Ihan sama. Ihan sama.
Vastaavastaavastaavastaavastaavastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti