lauantai 26. helmikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Vain kirjoita. KIRJOITA
Mä oon popittanu jotain ihme musiikkia ja mun kädet tärisee liiasta kahvista, mun päässä pyörii tupakasta ja mun tekis todellakin mieli vetää kännit ja kuolla.
Mun elämä kannustaa mua vetää pään täyteen ja hyppii mun elämän rippeiden päällä. Mä oon viel hetken vahva, mutta alkaa jo rakoilla.
Miks minä?
Mun elämä kannustaa mua vetää pään täyteen ja hyppii mun elämän rippeiden päällä. Mä oon viel hetken vahva, mutta alkaa jo rakoilla.
Miks minä?
maanantai 21. helmikuuta 2011
Ja siinä se oli. Halusin rutistaa tuota jätkää. Painautua jotain vasten, jota vielä hetki sitten inhoksuin, jota pidin ällöttävänä ja halukkaana. Nyt vain kaveri, jota halusin halata, mutta olin pilannut välimme jo aikoja sitten. Se siitä.
Välillä nykyään elämääni haittaa pieni ääni tai tunne takaraivossani, ääni, joka ehdottaa huomenna paastoamista, tunnetta, jonka mukaan mahani on turvonnut, salaperäisesti paisunut yön aikana ja että olen ehdottoman läski ja epämuodostunut ja huolimatta siitä tosiasiasta, että syön normaalisti ja yleinsä tunnontuskitta esimerkiksi syntymäpäivillä, jolloin söin itseni iloisesti tortilla, kakku ja sipsiähkyyn tai perjantaisessa elokuvamaratoonissta, jonka aikana sain kahden kaverini kanssa tuhottua sipsipussin, keksipaketin ja karkkisäkillisen .
Ja mä tiedän, että jos kaikki alkaa menemään ehdottoman paskasti ja kun en enää välitä, käännyn sen äänen puoleen, anoen takaisin ottoa.
Mutta nyt rakennan paskan todellisuuden päälle pilvilinnoja ja luulen, että jos todella uskon niihin, ne saattavat käydä toteen.
Välillä nykyään elämääni haittaa pieni ääni tai tunne takaraivossani, ääni, joka ehdottaa huomenna paastoamista, tunnetta, jonka mukaan mahani on turvonnut, salaperäisesti paisunut yön aikana ja että olen ehdottoman läski ja epämuodostunut ja huolimatta siitä tosiasiasta, että syön normaalisti ja yleinsä tunnontuskitta esimerkiksi syntymäpäivillä, jolloin söin itseni iloisesti tortilla, kakku ja sipsiähkyyn tai perjantaisessa elokuvamaratoonissta, jonka aikana sain kahden kaverini kanssa tuhottua sipsipussin, keksipaketin ja karkkisäkillisen .
Ja mä tiedän, että jos kaikki alkaa menemään ehdottoman paskasti ja kun en enää välitä, käännyn sen äänen puoleen, anoen takaisin ottoa.
Mutta nyt rakennan paskan todellisuuden päälle pilvilinnoja ja luulen, että jos todella uskon niihin, ne saattavat käydä toteen.
torstai 17. helmikuuta 2011
Pilvilinna
Ensimmäinen merkityksellinen oivallus aikoihin. Istun ihastukseni työpöydällä, hiljaa ja hymyillen, ja hitaasti tajuan, ettei minun kuuluisi istua tässä, täällä Tytön huoneessa, tässä talossa, tässä liian elossa. Rakkautta ei voi valita, sen voi teeskennellä olevan olemassa tai kadonnut, mutta siihen ei voi pahemmin vaikuttaa. Enkä voi vaikuttaa siihen, että hän on rakastunut korviaan myöten toiseen, tuijottaa tämän selkää pakahduksissaan. Ja mitä helvettiä edes teen täällä? Istunut hiljaa joka sekunnin, katselen hitaasti laskeutuvan tomun paljastavaa sekasortoa elämässäni. Ja nopeasti, tekosyyn varjolla, olen kadonnut.
Tarkemmin ajatellen meillä ei ole mitään yhteistä. Miksi ihastun aina mahdollisimman erilaiseen, HETEROON? Tänään kaverini sanoi, etten koskaan tule saamaan häntä, ehdottomasti totta. Tyydyn katsomaan kaukaa, kun kaikki ympärilläni aina jotenkin onnistuvat tulemaan mua onnellisemmaksi. Vain läheisimmät kaverini säilyvät onnettomina, vuodesta toiseen. Mietin nyt, kannanko jonkinlaista kirousta mukanani. Että kaikki mihin kosken, muuttuu rakkaudettomaksi ja onnettomaksi. Istua yksin koneella, kirjoittamassa melankolista tekstiä turhasta. Hyppimässä lumikasoihin hulluudesta, kuuntelemassa uudestaan ja uudestaan sama kappale, vain koska se nostaa jonkin muun muiston esiin, jotta vain voisi upota siihen ja unohtaa, että tämä on tässä ja nyt. Elämä lipuu ohi minun.
Ja nelosluokalla makasin talvisin autotiellä, toivoen, että joku on sinä päivänä huolimaton.
Rakennan supervauhtia pilvilinnoja raunioelämäni päälle. Kulisseja kulissien perään, yhä uusia ihastuneita, kiinnostuneita, ihmisiä, jotka saattavat välittää. Toivon aina tippuvani niistä, sillä jotenkin uskon olevan väärin kuvitella, että elämä olisikin parempaa tai se muuttuisi tästä johonkin. Minä sanoisin nyt, mikä totuus on, jos tietäisin. Mutta olen kuin tavarataloon eksynyt pieni lapsi; peloissaan, yksin, kuitenkin ihmisten ympäröimänä, onni hyllyissä paketeissa, kuitenkin liian lyhyt niitä kurottamaan. Tänään minä tipuin pilvilinnasta. Ja äsken rakensin uuden. Jonain päivänä pilveni ovat käytetyt, en usko enää satuun ja toivottavasti silloin aurinko on jo noussut Elämään.
Pilvilinnani kertoo pienen tarinan. Tarinan, kuinka jotenkin, tuntemattomalla hetkellä, tuntemattomassa paikassa tapaan tuon ihanan Tytön, jonka olen aina kuvitellut olevan ja minä pidän siitä, millainen olen hänen kanssaan. Me juomme kahvia keväisessä kaupungissa, kerromme toisillemme salaisuuksia aamuyöllä, itkemme, kunnes nauramme ja nauramme, kunnes itkemme ja kaikki on hyvin ja paremmin. Miksi onni tuntuu olevan niin kaukana? Miksi rakkaus on mulle vain legenda?
Ja sinä anonyymi, joka olit kommentoinut! Kiitos, että pidät haluni kirjoittaa elossa! ♥ Piristi todellakin.
3.2.2011 20:43:51 Julia pitää saada välillä kadota
13.2.2011 20:43:58 Julia tekee kaikkee hienoo eka ja sit PUF
13.2.2011 20:44:37 Julia ja kaikki miettii miks se katos ja mitä se tekee ja ohhoh. julia esittää julia tekee kohtauksen, yleisö taputtaa, julia kumartaa ja katoaa kulisseihin
13.2.2011 20:45:50 Sissi x'DDDDDDDD tolle mä kyl hajosin
13.2.2011 20:45:52 Sissi hassu asia
13.2.2011 20:46:08 Julia tosi asia :)
13.2.2011 20:46:58 Sissi :):) unissasi ehkä
13.2.2011 20:47:45 Julia SE ON TOTTA! mä vedän sen roolin minkä kaikki haluaa mun vetävän ja sit kyllästyn ja katoon. emmä osaa sitoutuu mihinkään
Tarkemmin ajatellen meillä ei ole mitään yhteistä. Miksi ihastun aina mahdollisimman erilaiseen, HETEROON? Tänään kaverini sanoi, etten koskaan tule saamaan häntä, ehdottomasti totta. Tyydyn katsomaan kaukaa, kun kaikki ympärilläni aina jotenkin onnistuvat tulemaan mua onnellisemmaksi. Vain läheisimmät kaverini säilyvät onnettomina, vuodesta toiseen. Mietin nyt, kannanko jonkinlaista kirousta mukanani. Että kaikki mihin kosken, muuttuu rakkaudettomaksi ja onnettomaksi. Istua yksin koneella, kirjoittamassa melankolista tekstiä turhasta. Hyppimässä lumikasoihin hulluudesta, kuuntelemassa uudestaan ja uudestaan sama kappale, vain koska se nostaa jonkin muun muiston esiin, jotta vain voisi upota siihen ja unohtaa, että tämä on tässä ja nyt. Elämä lipuu ohi minun.
Ja nelosluokalla makasin talvisin autotiellä, toivoen, että joku on sinä päivänä huolimaton.
Rakennan supervauhtia pilvilinnoja raunioelämäni päälle. Kulisseja kulissien perään, yhä uusia ihastuneita, kiinnostuneita, ihmisiä, jotka saattavat välittää. Toivon aina tippuvani niistä, sillä jotenkin uskon olevan väärin kuvitella, että elämä olisikin parempaa tai se muuttuisi tästä johonkin. Minä sanoisin nyt, mikä totuus on, jos tietäisin. Mutta olen kuin tavarataloon eksynyt pieni lapsi; peloissaan, yksin, kuitenkin ihmisten ympäröimänä, onni hyllyissä paketeissa, kuitenkin liian lyhyt niitä kurottamaan. Tänään minä tipuin pilvilinnasta. Ja äsken rakensin uuden. Jonain päivänä pilveni ovat käytetyt, en usko enää satuun ja toivottavasti silloin aurinko on jo noussut Elämään.
Pilvilinnani kertoo pienen tarinan. Tarinan, kuinka jotenkin, tuntemattomalla hetkellä, tuntemattomassa paikassa tapaan tuon ihanan Tytön, jonka olen aina kuvitellut olevan ja minä pidän siitä, millainen olen hänen kanssaan. Me juomme kahvia keväisessä kaupungissa, kerromme toisillemme salaisuuksia aamuyöllä, itkemme, kunnes nauramme ja nauramme, kunnes itkemme ja kaikki on hyvin ja paremmin. Miksi onni tuntuu olevan niin kaukana? Miksi rakkaus on mulle vain legenda?
Ja sinä anonyymi, joka olit kommentoinut! Kiitos, että pidät haluni kirjoittaa elossa! ♥ Piristi todellakin.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Väliaikatietoja
Neljäkymmentä seitsemän - melkein kahdeksan - kiloa ja terveempi kuin koskaan. Ja joutunut kohtaamaan kaiken paskan, jonka on yrittänyt lakaista anoreksia-maton alle piiloon ja leikkinyt, että se on kadonnutta. Nyt kaiken sen paskan nähtyään, lisäpaskan saatuaan ja extrapaskapommin itse hankittuaan aikoo kaivautua maan alle.
Tilaa:
Kommentit (Atom)