Pilvilinna

Ensimmäinen merkityksellinen oivallus aikoihin. Istun ihastukseni työpöydällä, hiljaa ja hymyillen, ja hitaasti tajuan, ettei minun kuuluisi istua tässä, täällä Tytön huoneessa, tässä talossa, tässä liian elossa. Rakkautta ei voi valita, sen voi teeskennellä olevan olemassa tai kadonnut, mutta siihen ei voi pahemmin vaikuttaa. Enkä voi vaikuttaa siihen, että hän on rakastunut korviaan myöten toiseen, tuijottaa tämän selkää pakahduksissaan. Ja mitä helvettiä edes teen täällä? Istunut hiljaa joka sekunnin, katselen hitaasti laskeutuvan tomun paljastavaa sekasortoa elämässäni. Ja nopeasti, tekosyyn varjolla, olen kadonnut.

3.2.2011 20:43:51 Julia pitää saada välillä kadota


13.2.2011 20:43:58 Julia tekee kaikkee hienoo eka ja sit PUF

13.2.2011 20:44:37 Julia ja kaikki miettii miks se katos ja mitä se tekee ja ohhoh. julia esittää julia tekee kohtauksen, yleisö taputtaa, julia kumartaa ja katoaa kulisseihin

13.2.2011 20:45:50 Sissi  x'DDDDDDDD tolle mä kyl hajosin
13.2.2011 20:45:52 Sissi hassu asia

13.2.2011 20:46:08 Julia tosi asia :)

13.2.2011 20:46:58 Sissi :):) unissasi ehkä
13.2.2011 20:47:45 Julia SE ON TOTTA! mä vedän sen roolin minkä kaikki haluaa mun vetävän ja sit kyllästyn ja katoon. emmä osaa sitoutuu mihinkään

Tarkemmin ajatellen meillä ei ole mitään yhteistä. Miksi ihastun aina mahdollisimman erilaiseen, HETEROON? Tänään kaverini sanoi, etten koskaan tule saamaan häntä, ehdottomasti totta. Tyydyn katsomaan kaukaa, kun kaikki ympärilläni aina jotenkin onnistuvat tulemaan mua onnellisemmaksi. Vain läheisimmät kaverini säilyvät onnettomina, vuodesta toiseen. Mietin nyt, kannanko jonkinlaista kirousta mukanani. Että kaikki mihin kosken, muuttuu rakkaudettomaksi ja onnettomaksi. Istua yksin koneella, kirjoittamassa melankolista tekstiä turhasta. Hyppimässä lumikasoihin hulluudesta, kuuntelemassa uudestaan ja uudestaan sama kappale, vain koska se nostaa jonkin muun muiston esiin, jotta vain voisi upota siihen ja unohtaa, että tämä on tässä ja nyt. Elämä lipuu ohi minun.

Ja nelosluokalla makasin talvisin autotiellä, toivoen, että joku on sinä päivänä huolimaton.

Rakennan supervauhtia pilvilinnoja raunioelämäni päälle. Kulisseja kulissien perään, yhä uusia ihastuneita, kiinnostuneita, ihmisiä, jotka saattavat välittää. Toivon aina tippuvani niistä, sillä jotenkin uskon olevan väärin kuvitella, että elämä olisikin parempaa tai se muuttuisi tästä johonkin. Minä sanoisin nyt, mikä totuus on, jos tietäisin. Mutta olen kuin tavarataloon eksynyt pieni lapsi; peloissaan, yksin, kuitenkin ihmisten ympäröimänä, onni hyllyissä paketeissa, kuitenkin liian lyhyt niitä kurottamaan. Tänään minä tipuin pilvilinnasta. Ja äsken rakensin uuden. Jonain päivänä pilveni ovat käytetyt, en usko enää satuun ja toivottavasti silloin aurinko on jo noussut Elämään.

Pilvilinnani kertoo pienen tarinan. Tarinan, kuinka jotenkin, tuntemattomalla hetkellä, tuntemattomassa paikassa tapaan tuon ihanan Tytön, jonka olen aina kuvitellut olevan ja minä pidän siitä, millainen olen hänen kanssaan. Me juomme kahvia keväisessä kaupungissa, kerromme toisillemme salaisuuksia aamuyöllä, itkemme, kunnes nauramme ja nauramme, kunnes itkemme ja kaikki on hyvin ja paremmin. Miksi onni tuntuu olevan niin kaukana? Miksi rakkaus on mulle vain legenda?

Ja sinä anonyymi, joka olit kommentoinut! Kiitos, että pidät haluni kirjoittaa elossa! ♥ Piristi todellakin.