Ja siinä se oli. Halusin rutistaa tuota jätkää. Painautua jotain vasten, jota vielä hetki sitten inhoksuin, jota pidin ällöttävänä ja halukkaana. Nyt vain kaveri, jota halusin halata, mutta olin pilannut välimme jo aikoja sitten. Se siitä.
Välillä nykyään elämääni haittaa pieni ääni tai tunne takaraivossani, ääni, joka ehdottaa huomenna paastoamista, tunnetta, jonka mukaan mahani on turvonnut, salaperäisesti paisunut yön aikana ja että olen ehdottoman läski ja epämuodostunut ja huolimatta siitä tosiasiasta, että syön normaalisti ja yleinsä tunnontuskitta esimerkiksi syntymäpäivillä, jolloin söin itseni iloisesti tortilla, kakku ja sipsiähkyyn tai perjantaisessa elokuvamaratoonissta, jonka aikana sain kahden kaverini kanssa tuhottua sipsipussin, keksipaketin ja karkkisäkillisen .
Ja mä tiedän, että jos kaikki alkaa menemään ehdottoman paskasti ja kun en enää välitä, käännyn sen äänen puoleen, anoen takaisin ottoa.
Mutta nyt rakennan paskan todellisuuden päälle pilvilinnoja ja luulen, että jos todella uskon niihin, ne saattavat käydä toteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti