Nii joo siis mun piti jo toissaedellisessä sanoa, että mä suunnittelen kahen viikon pitusta keittonestepaastoo... Ensimmäinen päivä on aina vaikein.

T. Mills - Me First

Mä mietin...

Että olisinko mä kiinnostavampi, riutuneena? Olisinko mä viehättävämpi, salaperäisempi kuoppasilminä, varjona, ohuen ihon muodostama kalvo kasvoillani?

Mä pelkään vieläki mun pituuden vuoks.

Sunnuntai

Mä osaan tarkkailla ihmisiä, mä osaan tarkkailla itseäni. Mä osaan lukea ajatuksia, osaan säädellä mun omaa käyttäytymistä sen mukaan. Mutta oikeastaan mä en edes halua. Se ois tosi raskasta.

Mä tiedän, minkälainen ihmistyyppi ihastuu muhun. Yleinsä urheilija, sosiaalinen, paljon kavereita, mutta ei oikeastaan siitä parhaimmasta päästä. Ne nörtit, jotka jotenkin on vaan luonteen avulla päässyt sisäpiireihin. Minä, itsestään huolta pitävä, vaatteensa valitseva, meikkaava, hiuksensa laittava, tyyliään, käyttäytymistään ajatteleva, vääriä asioita sanova, erittäin ironinen, joskus jopa sarkastinen luonne. "Söpö, hassu jne." Syvällä sisimmissäni yksinäinen, juonitteleva, ilkeä, alistuva, helpolta vaikuttava, oikeasti jo liian kaukana saatavaksi. Likaa, joka pitää pyyhkiä pois.

Mä en yleinsä ihastu takaisin. Mä yritän olla kohtelias, leikkiä, että luulen heidän olevan vain kaverimielisiä, yllättyä, kun alkavat vihjailla jostain muusta. Väistyn taka-alalle aina, mutta se ei auta, he jatkavat ja jatkavat, kunnes tapahtuu jotain, draaman kaaren huippukohta. Loukkaava tekstiviesti vahingossa heille lähetettynä, vihjailevaa, väärin ymmärrettyä luotaan poistyöntämistä. Lopuksi riita, yritän korjata tilannetta. Ei, en minä tätä halua, minä olen nyt pahis, se mitä minulle teit, ei ole läheksikään yhtä pahaa kuin tämä. Ei, ei ollaan kavereita, väärinkäsitys. Joku karjuu, kiljuu, riitelee, toinen itkee käsiinsä pienenä myttynä kulissien romahtaessa ympärillä, hengittäen vielä pitkään jäljelle jäänyttä tomua, jonka viimein laskeutuessa, antavat toiset anteeksi. Ja jos olen todella epäonnekas, olen, niin todellakin _antavat anteeksi_.

Siksi mun sisin itkee, kun mä näen netissä jonkun kommentoivan erittäin kohteliaasti toisen kuvaa. Mä en saa koskaan tuota. Se näyttää musta niin ihanan suoralta, niin viattomalta, kuin siinä ei olisi mukana ahdistumisen tunnetta. Mähän sitä en voi tietää.


En koskaan ole seurustellut, luulen, että jään siinä viimeiseksi. Mä haluan tyttöystävän, joka saa mut unohtamaan, miten mä kohtelen muita, miten mä olen oikeasti yhtä yhdentekevä kuin tupakantumppi. Tappava, unohdettu, käytetty, hyödytön pikkupahe. Mä haluan tytön, joka voi yllättyä siitä, että mäkin osaan rakastaa, olla välittämättä muiden mielipiteistä, tehdä siitä kaikesta helppoa ja taianomaista. Mun pitäisi herätä tästä unesta, mutten halua. Se tappaisi lopullisesti mun mielenterveyden.


Mä elän tänään kasvissosekeitolla ja kahvilla.

Kahvi tekee onnelliseksi

Sunnuntai antaa anteeksi

Katson, kun aurinko laskee iltapäivään

Lumi peittää ruskean maan.

Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon, niin toivoa voit silloin mitä vaan

Jos mä nyt saisin mitä vaan maailmasta, ottaisin rasvaimun. En rakkautta, sekin kävi mielessäni, en onnea, rasvaimu.

Miksi mun pääni humisee tyhjää päivästä toiseen?

Tänään kävelin meikittä kirjastoon, meikkasin, luin lehteä ja harhailin kolme tuntia kaupungilla. Söin, söin ja söin. Eilen söin pienen pullan. En ole tänään juonut kaikkea vettä mitä pitäisi, tein pahanmakuisen makaroonilaatikon ja isäni hoki jatkuvasti syödessään, kuinka hyvää se on.

Mä näin viimeksi tiistaina mun unen tytön. Mulla on ikävä, mä haluan nähdä sen. Epätoivoista, herkkää, voisin oksentaa tähän päälle vaikka hello-kittyjä ja sateenkaarta.

Mä katsoin tänään itseäni peilistä vaatekaupan pörröisen maton päällä. Ehkä vähän surullisena. Tuo maha, nuo rinnat, nuo käden. Voi herrajestas tuo vatsa! En meinannut ruveta itkemään, en ollut syömättä koko loppupäivänä, en lyönyt itseäni, mutta katsoin enkä pitänyt siitä mitä näin. Se siitä. Vatsa, löllyti höllyti, takapuoli VOI LUOJA sitä takapuolea. Miten kukaan saa mahtumaan yhteen ainoaan takapuoleen ainakin viisi kiloa puhdasta selluliittiä ja läskiä? Miksi musta tuli nainen?

Tuli mieleen, että todellakin sillekkin voi tehdä jotain. Voi olla syömättä, liikkua paljon, voi kieltäytyä pullista ja turhasta leivästä, juoda kahdeksan lasia vettä. Voi lopettaa naisena olemisen vaikka lähestymällä kaunista tyttöä, olla vain itsensä, ei sukupuoli, ei läskikasa, minä.

Mutta lyön vetoa, että muut näkevät kuitenkin vain läskiä ja naisen.

aa aa aa

Mun jalat on verillä mun jalat on verillä en tiiä mitä pukisin joulujuhliin. Mä olen luultavasti ihastunut. Voi luoja vuotta nuorempaan tyttöön. Voi sitä raukkaa, voi hemmetti sitä raukkaa ku tää yks ei voi olla etsimättä, katsomatta, katsomatta liikaa. Kumpa mä voisin tutustua siihen.

Mulla on täällä tylsää, joten syön. Just kun asiat oli menossa paremmin. Mun tekee mieli piirtää tää kaikki paperille. Mä en kestä tota lunta tuolla. Mun jalkoja särkee, noi kengät tappaa mut. Rumat ja hiertävät. Ai hitto. Miks mun piti mennä kaatumaan sillä petollisella viimeisellä minuutilla, luottaa siihen hetkeen, päästää vähän irti; kaatua juoksumatolla, hankkia ihanat arvet jalkoihin. Nyt kutittaa. Kuinka kauan siitäkin on? Kolme viikkoa?

Mä olen juonut kahdeksan lasia vettä päivässä - tunnollisesti. Ja lisäksi pidän ruokapäiväkirjaa. Kumpa mä muistaisin sen kaiken mitä oon tänään syönyt: fetapiirakkaa, kaksi välipalapatukkaa, kolme ruisleipää, ruokaa, yksi välipalakeksi, jugurttia, kolme hapankorppua, kouluruokaa - ihan hemmetisti ruokaa oikeesti yhelle päivälle! Ei ihminen tarvitse noin paljon! Tai näin pieni ihminen, pienemmäksi haluava what ever.

Eilen sain jotain 1150 kcal (HUOMATKAA OIKEINKIRJOITUS!!) ja tänään olen saanut 1108 kcal(EnergyNetin mukaan, vänkä väline muuten), plus ihan varmaan vielä syön jotain. :< Tiiän etten pysty hillitsee itteeni, tiiän et se mene yli, tiiän et etin ruokaa hulluna, tiiän et läskistyn, tiiän et ääää.

Mun pitäisi luvata välillä ihan kunnon postausta ja kirjoitusta, mutta kun ei voi, niin ei voi.

Tavoitteet ropisten alas

Mun on vaikea kertoa laihdutuksesta, koska sitä ei nyt aktiivisesti ilmeisesti tapahdu. Kai. Kai mä aina välillä yritän olla tyytyväinen itseeni, rakastaa mun pyöreää mahaa, kumpua kietoutuneena luiden ympärille, selluliittia mun takareisissä ja perseessä, lyhyitä jalkoja ja pulleita käsivarsia. Mutta sitten tulee mieleen, että voisi yrittää sen yhden kilon pudottaa. Joo, yksi kilo kuulostaa hyvältä ja tasaiselta ja ei niin vaaralliselta projektilta. Se voisi olla sellainen salaisuus, tavoite. Joo, musta se kuulostaa oikeesti hyvältä. Kilo, en oleta enempää, kilo, mä vielä kasvan, kilo, siinä on helppo pysyä, mä uskon vielä jotenkuten saavuttavani sen.

Nyt nolottaa. Mun pitäis vaatia enemmän.

"Taasko sä syöt? Susta tulee läski. JULIA ON LÄSKI!" by pikkuveli

"Mä oon laihtunu viis kiloo!!" Hienoa, läskin kaveriporukassa. Hienoa. Toistan vielä: hienoa. Ihan hiton hienoa.

Jee. 800 kcla:n aamupala. Ai että menee mukavasti. -.- Omapahan on vikani, nälkäni mikälie.

Mun aivot on ihan tyhjät, mutta yritän puristaa sieltä jotain. Äh ei mitään.

Sori joskus toiste sitte.

Mä herään, kiharran hiukset ja syön. Meen lumisateeseen kävelemään mun hiukset märiks ja naaman punasiks. Istun bussissa Helsinkiin, yksin omalla paikalla, kuuntelen Kookseja ja riitelen vanhan ihastuksen kanssa (dramaattisesti) tekstiviesteillä. Lopuksi sain häneltä viestin, että poistaa numeroni eikä ota varmasti enää koskaan yhteyttä. En viitsinyt edes vastata, vaan siirryin kaverin viereen juttelemaan ja nauramaan ja kuuntelemaan musiikkia. Paskat naisista. Mä näin unta että suutelin meidän rinnakkaisluokkalaista tyttöä. Mä luulen että oon kuses... Tai toivoisin olevani.

Me mennään ruokkiksella Raxiin. Mä maksan 2,50 ja juon kolme kuppia kahvia ja yhden kupin kaakaota. Mun kengät on märät loskasta ja mun äiti lupaa myöhemmin päivällä ostaa mulle talvikengät. Muut syö pitsaa ja vielä myöhemmin Kiasman kahvilassa ne käskee mut syömään niiden berliinin munkista hillot ja niin mä teen. Taide on ihanaa, taide antaa unohtaa ja muistuttaa tärkeistä asioista. Taide vain on, eikä vaadi mitään.

Mun isäpuoli nostaa kauhean huutotappelun heti kun mä saan kengät jaloista. Äiti puolustaa ja ymmärtää mua ja mä petaan sitten sen mun vitun sängyn. Ja olisi sitten ollut niin vaikeaa vain sulkea hemmetin ovi.

You don't get another chance, life is no Nintendo game

Mä aijon vaieta.

Miksi mä katsoisin sua silmiin, kun se ei saa sua, mua eikä maailmaa muuttumaan? Miksi mä nostaisin edes sormea, jotta huomataan, että hei täällä on tälläinenkin? Miksi mä vuodan huomiota muualle, kun mun kaverit tarvitsee ihan hiton varmasti muutakin kuin samoja, vanhoja juttuja? Miksen mä lopettaisi mun valkoisesta prinsessasta unelmoimisen, kun voin tyytyä takapenkin pojan ujoon hymyyn? Miksi mä olen ruvennut nauttimaan ihmisten tunteilla leikkimisestä? Se tekee musta vaan paskaläjän, joka jättää paskaiset jälkensä seiniin, nojatessaan niihin, katsoen itseensä-tyytyväisellä, tietävänrivolla katseella, eikä käännä silmiään pois, ennen kuin katsot takaisin. Miksi mun pitäisi muuten ikinä edes tehdä itsestäni jotain vitun numeroa (ihan missä vaan, miten sekoa vaan, kunhan vain huomataan, hei huomatkaa minutkin, mutta älkää liikaa ja vittu kääntäkää katseenne pois, te itse asiassa oksetatte minua, ettekä ansaitse tätä)?

Hienovaraista, ihmeellistä, pientä ja ehdottoman vaikuttavaa. Ei enää huomionhakuista, huutavaa, loukkaavaa, tietämätöntä porsaslasta. Ei enää suklaata iltapäivisin, ei löysiä iltoja, ei mä-en-vain-viitsinyt ja mille tahansa nauravaa, välillä oikukasta, mutta oi kyllä, jos opettaja kysyy, vastaan ja en koskaan tee mitään muita vahingoittavaa näkyvästi.
Nyt: Säästelen merkitsevät katseeni tärkeille, niin, että he alkavat ajatella: Miksi en minä enää? tai ehkeivät ala, mä en välitä oikeastaan. Pesen hiukseni, otan vitamiinini, pyylevän rauhallista, ajoittain räjähtelevää, niin mahtavaa, ei uskalla koskea. Novelleja yömyöhään, kahvia aamuisin ja syö aina lounaansa, ei enää satunnaisia jäätelöitä, poreilevaa iloa suklaahyllyllä, poikien perään huutelua, ei muiden asioista intohimoisesti utelevaa.
Nyt: Vintage vaatteita, oi kyllä katsoin sinuun -ilmeitä, listoja listoja, mä rakastan listojen tekemistä! Uusi mokkainen, kuminauhainen, pyöreäreunainen novelli-mikä tahansa muistettava teksti -vihko, merkintöjä kalenteriin, kokeisiin lukemista, yökävelyitä, juhlia, ystäviä.

Mä muuten haluisin, että te jotka joskus satutte sanan tai pari lukemaan täältä, kommentoisitte jotain turhaa tai merkittävää, pelkkä 'ajfksklaa':kin kelpaisi, kunhan se tulisi sydämestä. Mä en tosiaan tarvitse välttämättä sydämiä tai tukea, mutta mielipiteitä ja asiaa olisi mukava saada. Jos vain joku jaksaa viitsii tai välittää. Kukaan?

I snap. Who's that dude?

"Kuinka vitun tyhmä sä oikein olet?" Naurua.

Jos mä olisin laiha ja kaunis, ylpeä, rikkinäinen ja kaikki muut tietäisivät olevansa lapsellisia minuun verrattuna, että tapa, miten he elävät tässä maailmassa, on alempiarvoisempi kuin minun, voisin ottaa kirjani, kerätä kamppeeni, sylkeä heihin ja lähteä. Kääntyä ovella ja luoda jäätävä katse kaikkien päälle; olette kirottuja, ja saisin kaikki häpeämään itseään, koko tilannetta.

Mutta nyt, kun vietän 20 % viikostani syömättä, 60 % riitelemällä itseni kanssa ruuasta tai siitä tai tästä kalorista, 5% pää pytyssä ja 15 % itse asiassa syömällä, en voi mienkään olla saavuttamaton, hauras, enkä ylpeä. Minua saa haukkua. Nyt lähinnä hymyilen virheilleni, nauran tietämättä miksi, olemalla tosiaan typerä, kiitos kun kerroit sen, ja häpeämällä mitä tuli taas tehtyä, sanottua, miten tuli loukattua ihmistä, menetettyä kaveri, rakas, jonkun luottamus. Kerron sinulle kaiken aina uudestaan, minulla on ehkä 20 lausetta päässäni, jotka saan ulos suustani, jotka tungen kaikkiin tilanteisiin, olivat ne sopivia tai ei. Mä odotan, että sä aloitat keskustelun, mä luulen, että te rakastatte mua pelkän katseen perusteella ja ahdistun, jos tosiaan rakastatte.

Sylje mua kasvoille, kuljeta mut muistamaan taas, minkälaista oli ala-asteella. Matki, nöyryytä, leiki mun reaktioilla, sillä mä en kykene sulkemaan suutani, lakata huutamasta, nauramasta, vain katsomaan jäätävästi, kävelemään pois. Enkä mä voi olla kaikille sitä, mitä ne tarvitsee, sillä se ei ole sitä mitä minä tarvitsen. Mä en voi nyt just kerätä itteeni ja tehdä tästä ikimuistoista ja hyvää. Mulla ei ole aineksia siihen.

I bet that I can eat the whole world and still be hungry

Niin ja vielä ilmoitan: Mä söin mun suklaat. Mä söin mun läskit. Mä söin mun allit, haukkasin ison palan reidestä, nuolin mahan löllyvän kerroksen, pureskelin sisältäpäin mun läskiposket, tartuin kaksin käsin perseeseen ja huusin: Tämä perse! Aina kun mä haukkasin palan musta itsestäni, se kulkeutui mun elimistön kautta takaisin. Siihen pullahtivat pakarat, löllähtivät allit, vyöryivät takaisin kaikki, lämpimänä aaltona, rasva talven olemattomassa auringossa kiillellen.

Ainiin ja omaan toki sairaan, masokistisen, epäsopivilla aiheilla mässäävän huumorin. Ja läskiperseen.

Keskiviikko. Mä unohdin jo, miten minä ja kehoni päädyimme vessaan, pistämään pääni pyttyyn, kakomaan jotain, luultavasti luulin niitä tunteikseni, putkiin ja mereen. Kai mä vain ajattelin, että söin liikaa, tiedän, että kävelin yläkertaan sumussa ja pistin veden valumaan. Se oli yllättävän helppoa tällä kertaa. Kun olin saanut jotain kasvismössön näköistä ja kanan epämääräisiä paloja veteen lillumaan, olisin muuten varmaan jo lopettanut, mutta kurkkuuni tuntui tarttuneen ruokamöykky, jotain vaarallista, haitallista ja ehdottomasti sellaista, mikä ei sinne kuulu ja on saatava pois. Joten jatkoin, mutta pala ei lähtenyt. Oikeastaan mitä enemmän oksensin, sitä enemmän se minua häiritsi, oksensin aina vielä vähän lisää.

Lopulta pelkäsin äänten veden valumisesta huolimatta herättävän äitini tai pikkuveljeni epäilyt. Yritin ajoittaa lopettamisen johonkin siihen väliin, missä omena loppui ja kana alkoi.

Se kirottu pala kuitenkin jäi elimistööni ja jos olisin ollut yksin, olisin saavuttanut tyhjyyden ja puhtauden, rauhan.

Mun housut puristaa. Mä luen jo toista kertaa tässä kuussa Elämä kateissa -kirjaa.

Kiitos idioottimaisen pakkomielteeni suklaaseen, makeaan ja karkkiin yleinsä, mun on kai pakko irtisanoutua mun sopimuksesta, tai ainaki muuttaa sitä seuraavaksi:
- ei perunaa tai pastaa
- ei jäätelöä
- ei karkkia kavereiden seurassa
- vältä karkkia, jos mahdollista

Se kolmen tai kahden kilon pudotus oisi kuitenkin pakollinen juttu.

Mun on pakko käydä ostamassa suklaalevy, koska söin isäpuolen vikan rivin ja oon sanonut mun perheelle, että oon karkkilakossa jouluun asti (vähentää repsahtamisen riskiä, muttei ilmeisesti tarpeeksi). Ja ne loput rivit jää kummittelemaan mun huoneeseen. Erityisen kiva.

Luovuttaja.

Tavoite kaksisataa

Joskus jonkun 870 kcla on toisen kaksisataa. Selitämpä.

Minä söin tänään kaksisataa kaloria, ajattelen mielessäni ja rupean tarkistuslaskemaan:

~ aamupuuro + mehukeitto 200 kcla (mehukeitossa oli sokeria ja puuroa oli normaali määrä)
~ aamukahvi + maito 50 kcla
~ kahvi lounaaksi (+maito) 50 kcla

~ rasiallinen (kyllä, kokonainen rasiallinen) mansikanmakuisia täysksylitolipastilleja 100 kcla

~ soijarouhe-liikaa mausteita-riisi-kasvis-tomaattisose-sötkötystä kahvilautaslautasellinen 300 kcla
~ kaksi ruisleipää margarinilla, hyvin hitaasti nakerrettuna (54 kcla per siivu) 150 kcla
~ tee + maito noin 20 kcla

= 870 kcla (jos ollaan kilttejä, vähennetään 100 kcla koulumatkoista yms.)

Minä söin tänään kaksisataakaloria, laiskat aivot:
~ aamupuuro ("ei siinä voinut olla niiin paljon kaloreita") 150 kcla
~ rasiallinen mansikanmakuisia täysksylitolipastilleja 100 kcla ("jos otetaan huomioon, että kävelin iltapäivällä kaupungilla plus että kävelin koulumatkat ja vaeltelin ympäri koulun käytäviä ruokatunnilla, voidaan vähentää tämä määrä liipa laapa")
~ soijarouhe-liikaa mausteita-riisi-kasvis-tomaattisose-sötkötystä kahvilautaslautasellinen ("korkeintaan kaksi haarukallista siinä oli, sitäpaitsi tarvitsen proteiinia") 50 kcla
~ kaksi ruisleipää margarinilla 100 kcla

= 250 kcla

EIHÄN SE MENNYT KUIN 50 kcla YLI JA SEN VOI OTTAA KYLMYYDESTÄ!!!!!!

Ja yhtäkkiä mulla on kamala olo. Mä en taidakkaan laihtua sitä kiloa tällä viikolla. Pakko päästä kuntosalille vähintään kolme kertaa. Huomenna lisäksi pitää tarkkailla paremmin syömisiä. Sanokaa te jotka satutte tämän lukemaan: kumman otan, totuudenmukaiset 870 kcla vai epätodelliset 200? Koska muuten tämä päivä on täydellisen epäonnistunut, vaikka tämä piti olla onnistunein päivä koko dieetistä. Tämän piti olla ensimmäinen päivä loistokkaasta laihtumisputkestani, jossa minusta kuukaudessa kuoriutuu keijunsiro ja ainanätti, kaikki tytöt saava tyttö. Pelastakaa mut.

Viikonloppu

Juoksen 9 kilometriä tunnissa, matto tuntuu nystyräiseltä varpaiden alla, kone surisee hiljalleen, juoksen varpaillani, kuten kuvittelen keijujen tekevän ja tarkistan aina välillä peilistä, ettei naama punota. Juokseminen tuntuu liian helpolta, liian keveältä, minnekkään ei koske. Katson kosketusnäytöstä. 19 minuuttia, vielä yksi ja jalkojani pakottaa. Juoksen kuin tuuli, näen itseni kevyenä, raikkaana ja vaikutusvaltaisena, suljen silmät, jotta pystyisin näkemään paremmin. Hetken juoksen tyhjää ja sitten säpsähdän ryminään. Yhtäkkiä makaan matolla, joka luonnollisesti liikkuu vielä. Mietin murto-osasekunnin ja, en tiedä miten, mutta kurotun painamaan punaista nappia ja pyrin nousemaan, ei hätää, mitään ei tapahtunut ja nauran, kuin ei olisi, selitän äidilleni ja itselle. Jaloissa on punaisia jälkiä, enkä pysty juoksemaan viimeistä minuuttia. Pirun seinä, olisin välttynyt hiertymiltä ilman typerää seinää juoksumaton takana. Kuka idiootti liene ollut asialla.

Ihanan terveellinen olo, huokaisen äidille tunnin liikunnan jälkeen ja hän lupaa mulle oman salikortin.

Viikonloppu on silmänräpäys, kaksi oksennuskertaa, sekoitetut päivät, liikaa ruokaa ja suklaalevy. Vitun vittu, missä mun intohimo tätä kohtaan, missä mun halu kutistua.

Sunnuntai, käyn kolistelemassa yläkerran lääkelaatikoita, kun pikkuveli ja äiti katselevat tanssiohjelmaa. Missä mun ystävät, missä mun kaverit on. Mä otan kaikki lääkepurkit pois, luen hajanaisesti nimiä, etikettejä ja arvioin vuosi sitten vanhaksi menneitä, pikkulapsille tarkoitettuja peräsuolipuikkoja, kunnes löydän tutun, pienen purkin. Pelastukseni. Pienet, ruskean makeat pillerit, jotka saavat vatsani ulvomaan, minut kieriskelemään unettomana vuoteessa, ramppaamaan vessassa, jäävän koukkuun. Joskus tuo purkki oli täynnä, nyt löydän kuusi makeaa pelastajaa ja puristan ne nyrkkiin. Huomenna haluan laittaa sen pienen topin ja nostaa hiukset ylös, vitut siitä, onko talvi.

Pyörittelen niitä kielelläni, kuljetan suussani ja nielaisen sisääni. Mä päätän, että yöllä mä menen lenkille, että nää toimis nopeemmin. Sitten mä aijon ajatella, miten laukaista taas mun kontrollin, jotain voimia tehdä tätä. Jotain pahaa siihen tarvitaan, muistan. Nöyryytystä, väärä valinta, väärä ihminen, jotain ilkeää.

Mutta mähän olen järjestänyt mun elämän jo niin hyväksi. Harvoin enää mulla on mitään epätoivon hetkiä. Paitsi läskihetkiä. Mistä helvetistä mä löydän turvallisen tavan hankkia ahdistuneisuutta?

Mä luen Elämä kateissa -kirjaa kuin Raamattua. Tuo nainen, jumalainen nainen, joka löytää sanat kaikkeen, jolla ei tunnu olevan ongelmia kertoa juuri tarkalleen, oikein sanavalinnoin tunteensa, muistonsa ja sen, miten asiat ovat. Kumpa minäkin, mä huokaisen ja pelkään, että luen kirjan liian nopeasti. Tehtyä ei voi tehdä uudestaan, mä en voi elää toisen elämää ja yhtäkkiä mä olen tosi surullinen, kun mun elämällä ei ole merkitystä eikä suuntaa. Mä pystyisin moneen, tiedän sen. Mutta multa puuttuu ihan yksinkertaisesti intohimo.

Mä piilotan loput pillerit.

Kunto-ohjelma

15 min cross trainer, vastus 35-40
20  min juoksumatto, nopeus 9 km/h

kevyimmät käsipainot:
25 toistoa, kaksi sarjaa molempien käsien ojentajalihaksille
25 toistoa, kaksi sarjaa niille mitkälielihaksille

joku vitun reisilihaslaite1:
30 toistoa, kaksi sarjaa, kevyin paino

joku vitun reisilihaslaite 2:
30 toistoa, kaksi sarjaa, toiseksi kevyin paino

50 vatsalihasliikettä

.................................................................................

Mä luulen etten mä pysty enää koskaan ihastumaan tai rakastumaan. Kaikki jätkät on mulle jotain, jolla voi leikkiä, jolle voi pelkällä katseella uskotella, että mä olen jotain, jota se on etsinyt, voisi suojella ja rakastaa, mutta sitten kun ne on jo mennyttä, eivät voi enää käänää katsettaan, mä nauran ja paljastan koko kohtauksen. Kas, näetkö, se oli turhaa, se oli leikkiä, tälläinen minä olen, tälläinen maailma on. Joskus he uskovat, tajuavat jujun ja jatkavat elämäänsä, joskus he jäävät kiduksistaan kiinni, heidän läheisyydenkaipuunsa tarttuu minun ylitsepursuavaan tahtoon ottaa jostain kiinni, antautua hetkelle, kuvitella, että se merkitsee jotain erikoista, että tämä on rakkautta.

Minä raahaan noita repaleisia, kiinnijääneitä raukkoja mukanani, ne kerääntyvät painolastiksi, yritän ravistella aina itseni vapaaksi, mutta lopulta huomaan kerääväni heidän viimeisiä rippeitään, uskottelevani niille, että en aijo hylätä, en ole sellainen, mitä oikeasti olen tai jopa yritän pelastaa heidät huutamalla, että näetkö, tälläinen mä tulen aina olemaan, en muuksi muutu, mä vaan satutan itseäni ja teitä. Juoskaa pakoon tyhmät lapset, mä en voi, enkä tahdokkaan, enempää antaa. Ja ne on jo tulleet sokeiksi kivulle, sokeiksi vihalle ja rakkaudelle ja ne jää muhun kiinni.

Mä olen kyllästynyt mun ystävien höpöttelyihin, että kuinka ne sättii itseään 'mä olen ruma enkä koskaan tuu saamaan ketään' ja niiden palavaan epätoivoiseen haluun saada kuitenkin jotain. Ne vuoroin rakastuu, vuoroin satuttaa itsensä ja vakuuttaa mulle ja maailmalle, kuinka ne ei koskaan enää aijo langeta tunteen vietäväksi ja kuitenkin tekee sen. Se on ikävystyttävää ja turhaa.

.....

Miksen mä tunne mitään? 

Lauantai

400 kcla


syöty: pulla (puoliksi oksennettu) 150 kcla, omena 40 kcla, leipä 50 kcla
= 240 kcla

Kamppailen mielessäni, pitäisikö syödä jo nyt loput vai säästää myöhempään. Mä oon helvetin lyhytkatseinen. Miten mä voisin kuvitella, että pärjään illalla ilman mitään?

Tänään pääsen kuntosalille ja oon siellä mahdollisimman kauan ♥

Mä muuten tajusin, että mulla on ihan melkein täsmälleen samanmuotoinen krroppa kuin Selena Gomezilla! :o Siis ihan oikeasti. Mä oon katsellut mun vartaloa sen verran monta vuotta, että tiedän kyllä. Tai siis ainakin tämän kuvan perusteella:

Noi kädet, noi reidet (mulla kuitenkin vähän paksummat veikkaisin), just melkei samanlainen vatsa, ja no niin. MUT OIKEESTI !!

FAIL?

Miksi mä rupean aina laihduttaessa miettimään elämän suuria kysymyksiä? Oi, kuten sen, että kasvanko mä jos laihdutan, tarkoitan siis pituutta ja tämä on ollut mulle aina se arka juttu. 153,5 senttisenä kengät jalassa ja kuukautisen alkaneena, tuomittu kasvamaan maksimissaan seitsemän senttiä ja jokaisen viikon mentyä yhä vähemmän ja vähemmän ja vähemmän, kunnes jään tälläiseksi ja lääkärit levittelevät käsiään "Saattoi olla huono ruokavalio, vitamiinien puute tai liika liikunta..." ja minä hajoan miljooniksi kyyneliksi, pullalla tukehdetuksi huudoksi vessan kylmällä lattialla aamu kolmelta, oksennukseksi, surulliseksi katseeksi, jota ei voi peittää hajamielisellä, maanisella naurulla. Tuomittu ostamaan vaatteensa lasten osastolta, tuomittu huonosti istuviin jakkupukuihin, lyhyisiin sääriin, töppöjalkoihin, huh luonnottoman pieneen kengänkokoon (35), siihen, ettei voi käyttää enää koskaan ballerinoja ellei halua antaa vaikutelmaa eskarilaisesta kesälomailijasta. Ja jotkut vielä kehtaavat valitella lyhyyttään 165 senttisinä. Hyi hävetkää. Olen aikuisen näköinen sitten aikuisena vain jos minulla on ylipainoa (BMI yli 20), mutta haluan kuitenkin edes unelmieni ohuen narun vartalon, mutta silloin olen ehdottomasti lapsen vartaloinen. Töppö.

Siis mutta vaikuttaako muka tämä se että laihtuisin kaksi tai kolme kiloa? Miten se muka voisi vaikuttaa, jos heti sen jälkeen syön kouluruokaa, proteiinia, juon maitoni ja rakastan (omituinen ehto mielestäni kasvulle, mutta nuori, nätti terveydenhoitaja minulle näin vakuutti)? Muutkin ovat olleet laihoja ja silti kasvaneet!! Muutkin, miksen minä! Ja mä pelkään ihan liikaa lihomista, entä jos en kasvaisikaan silloin? Jäisin lihavaksi, kontrollin menettäneeksi lyhyeksi ihmiseksi. Surullista. Korkokengät jalassa melkein 160 HIPHEI JEEEEeeeEEE miksi maailma on epäreilu?

-

Tänään lupaus piti. Tänään mä en jaksa kirjoittaa. Sanotaan nyt vaikka, että mä uppouduin kirjaan ja teehen. Ainiin ja poistin taas yhden osan elämästäni. Tämä olisi jo toinen merkittävä tällä viikolla. Kolmas tulossa väistämättä ensiviikolla. Mä en voi muuta.

Heihei harrastus!
Heihei toinenkin harrastus (ja periaatteessa kolmas)!
Heihei elämä&tervetuloa loputtomat matelevat iltapäivän minuutit ja kaikkialla ympäröivä ruoka!

Miten muute kävi muka sen lupauksen?

Mä olen sika. Mä olen lihava. Mä haluan löytää uudet sanat, että ne tarkottaa jotain. Joistain muista on kulunut merkitys, satuttavuus, kuin liikaa käytetty veitsi.

Mä haluan jotain sekoamista. Näin tänään aamulla asioita uudella tavalla. Nyt mä olen palannut. Ne kuidut ei täytä. Ne ei täytä.

Miksi mä löydän koneelta vain kuvia Skinsistä?