Jos mä olisin laiha ja kaunis, ylpeä, rikkinäinen ja kaikki muut tietäisivät olevansa lapsellisia minuun verrattuna, että tapa, miten he elävät tässä maailmassa, on alempiarvoisempi kuin minun, voisin ottaa kirjani, kerätä kamppeeni, sylkeä heihin ja lähteä. Kääntyä ovella ja luoda jäätävä katse kaikkien päälle; olette kirottuja, ja saisin kaikki häpeämään itseään, koko tilannetta.
Mutta nyt, kun vietän 20 % viikostani syömättä, 60 % riitelemällä itseni kanssa ruuasta tai siitä tai tästä kalorista, 5% pää pytyssä ja 15 % itse asiassa syömällä, en voi mienkään olla saavuttamaton, hauras, enkä ylpeä. Minua saa haukkua. Nyt lähinnä hymyilen virheilleni, nauran tietämättä miksi, olemalla tosiaan typerä, kiitos kun kerroit sen, ja häpeämällä mitä tuli taas tehtyä, sanottua, miten tuli loukattua ihmistä, menetettyä kaveri, rakas, jonkun luottamus. Kerron sinulle kaiken aina uudestaan, minulla on ehkä 20 lausetta päässäni, jotka saan ulos suustani, jotka tungen kaikkiin tilanteisiin, olivat ne sopivia tai ei. Mä odotan, että sä aloitat keskustelun, mä luulen, että te rakastatte mua pelkän katseen perusteella ja ahdistun, jos tosiaan rakastatte.
Sylje mua kasvoille, kuljeta mut muistamaan taas, minkälaista oli ala-asteella. Matki, nöyryytä, leiki mun reaktioilla, sillä mä en kykene sulkemaan suutani, lakata huutamasta, nauramasta, vain katsomaan jäätävästi, kävelemään pois. Enkä mä voi olla kaikille sitä, mitä ne tarvitsee, sillä se ei ole sitä mitä minä tarvitsen. Mä en voi nyt just kerätä itteeni ja tehdä tästä ikimuistoista ja hyvää. Mulla ei ole aineksia siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti