Mä aijon vaieta.
Miksi mä katsoisin sua silmiin, kun se ei saa sua, mua eikä maailmaa muuttumaan? Miksi mä nostaisin edes sormea, jotta huomataan, että hei täällä on tälläinenkin? Miksi mä vuodan huomiota muualle, kun mun kaverit tarvitsee ihan hiton varmasti muutakin kuin samoja, vanhoja juttuja? Miksen mä lopettaisi mun valkoisesta prinsessasta unelmoimisen, kun voin tyytyä takapenkin pojan ujoon hymyyn? Miksi mä olen ruvennut nauttimaan ihmisten tunteilla leikkimisestä? Se tekee musta vaan paskaläjän, joka jättää paskaiset jälkensä seiniin, nojatessaan niihin, katsoen itseensä-tyytyväisellä, tietävänrivolla katseella, eikä käännä silmiään pois, ennen kuin katsot takaisin. Miksi mun pitäisi muuten ikinä edes tehdä itsestäni jotain vitun numeroa (ihan missä vaan, miten sekoa vaan, kunhan vain huomataan, hei huomatkaa minutkin, mutta älkää liikaa ja vittu kääntäkää katseenne pois, te itse asiassa oksetatte minua, ettekä ansaitse tätä)?
Hienovaraista, ihmeellistä, pientä ja ehdottoman vaikuttavaa. Ei enää huomionhakuista, huutavaa, loukkaavaa, tietämätöntä porsaslasta. Ei enää suklaata iltapäivisin, ei löysiä iltoja, ei mä-en-vain-viitsinyt ja mille tahansa nauravaa, välillä oikukasta, mutta oi kyllä, jos opettaja kysyy, vastaan ja en koskaan tee mitään muita vahingoittavaa näkyvästi.
Nyt: Säästelen merkitsevät katseeni tärkeille, niin, että he alkavat ajatella: Miksi en minä enää? tai ehkeivät ala, mä en välitä oikeastaan. Pesen hiukseni, otan vitamiinini, pyylevän rauhallista, ajoittain räjähtelevää, niin mahtavaa, ei uskalla koskea. Novelleja yömyöhään, kahvia aamuisin ja syö aina lounaansa, ei enää satunnaisia jäätelöitä, poreilevaa iloa suklaahyllyllä, poikien perään huutelua, ei muiden asioista intohimoisesti utelevaa.
Nyt: Vintage vaatteita, oi kyllä katsoin sinuun -ilmeitä, listoja listoja, mä rakastan listojen tekemistä! Uusi mokkainen, kuminauhainen, pyöreäreunainen novelli-mikä tahansa muistettava teksti -vihko, merkintöjä kalenteriin, kokeisiin lukemista, yökävelyitä, juhlia, ystäviä.
2 kommenttia:
Pidän blogistasi, ja löydän itseni tästä tekstistä. Ihmisten tunteilla leikkiminen on samaan aikaan kamalaa, törkeää, vittumaista, mutta olen alkanut pitää siitä, että saan oikeilla sanoilla ja ilmeillä hyvin usein tahtoni läpi. Esitän ihanaa, mukavaa, nauravaa ja ehkä hieman hölmöäkin, mutta sisimmässäni mietin "haha, taas ne uskoo" ja tunnen ylemmyydentunnetta.
Vaikka samaan aikaan tunnen kamalaa ällötystä itseäni kohtaan, pidän silti itseäni samaan aikaan korokkeella.
Taidan olla aika perseestä, mutta niin olet sinäkin. Samanlaisella tavalla. Älä ota itseesi.
Hardly: Haha naulan kantaan!
Lähetä kommentti