Miksi mä rupean aina laihduttaessa miettimään elämän suuria kysymyksiä? Oi, kuten sen, että kasvanko mä jos laihdutan, tarkoitan siis pituutta ja tämä on ollut mulle aina se arka juttu. 153,5 senttisenä kengät jalassa ja kuukautisen alkaneena, tuomittu kasvamaan maksimissaan seitsemän senttiä ja jokaisen viikon mentyä yhä vähemmän ja vähemmän ja vähemmän, kunnes jään tälläiseksi ja lääkärit levittelevät käsiään "Saattoi olla huono ruokavalio, vitamiinien puute tai liika liikunta..." ja minä hajoan miljooniksi kyyneliksi, pullalla tukehdetuksi huudoksi vessan kylmällä lattialla aamu kolmelta, oksennukseksi, surulliseksi katseeksi, jota ei voi peittää hajamielisellä, maanisella naurulla. Tuomittu ostamaan vaatteensa lasten osastolta, tuomittu huonosti istuviin jakkupukuihin, lyhyisiin sääriin, töppöjalkoihin, huh luonnottoman pieneen kengänkokoon (35), siihen, ettei voi käyttää enää koskaan ballerinoja ellei halua antaa vaikutelmaa eskarilaisesta kesälomailijasta. Ja jotkut vielä kehtaavat valitella lyhyyttään 165 senttisinä. Hyi hävetkää. Olen aikuisen näköinen sitten aikuisena vain jos minulla on ylipainoa (BMI yli 20), mutta haluan kuitenkin edes unelmieni ohuen narun vartalon, mutta silloin olen ehdottomasti lapsen vartaloinen. Töppö.
Siis mutta vaikuttaako muka tämä se että laihtuisin kaksi tai kolme kiloa? Miten se muka voisi vaikuttaa, jos heti sen jälkeen syön kouluruokaa, proteiinia, juon maitoni ja rakastan (omituinen ehto mielestäni kasvulle, mutta nuori, nätti terveydenhoitaja minulle näin vakuutti)? Muutkin ovat olleet laihoja ja silti kasvaneet!! Muutkin, miksen minä! Ja mä pelkään ihan liikaa lihomista, entä jos en kasvaisikaan silloin? Jäisin lihavaksi, kontrollin menettäneeksi lyhyeksi ihmiseksi. Surullista. Korkokengät jalassa melkein 160 HIPHEI JEEEEeeeEEE miksi maailma on epäreilu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti