Sunnuntai

Mä osaan tarkkailla ihmisiä, mä osaan tarkkailla itseäni. Mä osaan lukea ajatuksia, osaan säädellä mun omaa käyttäytymistä sen mukaan. Mutta oikeastaan mä en edes halua. Se ois tosi raskasta.

Mä tiedän, minkälainen ihmistyyppi ihastuu muhun. Yleinsä urheilija, sosiaalinen, paljon kavereita, mutta ei oikeastaan siitä parhaimmasta päästä. Ne nörtit, jotka jotenkin on vaan luonteen avulla päässyt sisäpiireihin. Minä, itsestään huolta pitävä, vaatteensa valitseva, meikkaava, hiuksensa laittava, tyyliään, käyttäytymistään ajatteleva, vääriä asioita sanova, erittäin ironinen, joskus jopa sarkastinen luonne. "Söpö, hassu jne." Syvällä sisimmissäni yksinäinen, juonitteleva, ilkeä, alistuva, helpolta vaikuttava, oikeasti jo liian kaukana saatavaksi. Likaa, joka pitää pyyhkiä pois.

Mä en yleinsä ihastu takaisin. Mä yritän olla kohtelias, leikkiä, että luulen heidän olevan vain kaverimielisiä, yllättyä, kun alkavat vihjailla jostain muusta. Väistyn taka-alalle aina, mutta se ei auta, he jatkavat ja jatkavat, kunnes tapahtuu jotain, draaman kaaren huippukohta. Loukkaava tekstiviesti vahingossa heille lähetettynä, vihjailevaa, väärin ymmärrettyä luotaan poistyöntämistä. Lopuksi riita, yritän korjata tilannetta. Ei, en minä tätä halua, minä olen nyt pahis, se mitä minulle teit, ei ole läheksikään yhtä pahaa kuin tämä. Ei, ei ollaan kavereita, väärinkäsitys. Joku karjuu, kiljuu, riitelee, toinen itkee käsiinsä pienenä myttynä kulissien romahtaessa ympärillä, hengittäen vielä pitkään jäljelle jäänyttä tomua, jonka viimein laskeutuessa, antavat toiset anteeksi. Ja jos olen todella epäonnekas, olen, niin todellakin _antavat anteeksi_.

Siksi mun sisin itkee, kun mä näen netissä jonkun kommentoivan erittäin kohteliaasti toisen kuvaa. Mä en saa koskaan tuota. Se näyttää musta niin ihanan suoralta, niin viattomalta, kuin siinä ei olisi mukana ahdistumisen tunnetta. Mähän sitä en voi tietää.


En koskaan ole seurustellut, luulen, että jään siinä viimeiseksi. Mä haluan tyttöystävän, joka saa mut unohtamaan, miten mä kohtelen muita, miten mä olen oikeasti yhtä yhdentekevä kuin tupakantumppi. Tappava, unohdettu, käytetty, hyödytön pikkupahe. Mä haluan tytön, joka voi yllättyä siitä, että mäkin osaan rakastaa, olla välittämättä muiden mielipiteistä, tehdä siitä kaikesta helppoa ja taianomaista. Mun pitäisi herätä tästä unesta, mutten halua. Se tappaisi lopullisesti mun mielenterveyden.


Mä elän tänään kasvissosekeitolla ja kahvilla.

Kahvi tekee onnelliseksi

Sunnuntai antaa anteeksi

Katson, kun aurinko laskee iltapäivään

Lumi peittää ruskean maan.