JENNA♥

Härkä 20.4. - 20.5. Kiinnostuksesi erästä kohtaan kasvaa. Hän on esittänyt itsensä erilaiseksi kuin onkaan. Teille alkaa muodostua henkinen yhteys, jonkinlainen sielunkumppanuus.

Syntymäpäivä. Aamuyön tekstiviesti, jota pidän parhaana lahjana ikinä. Toisen ihmisen kyyneleet vuokseni. Ystäviä, ihania ystäviä. Mulla oli muuten vaan sitten muuten paska olo. Läski, suttuinen, tyylitajuton kääpiö. Liian meluisa, liian naurava, liian paljon. Puhelu sannilta.
Ja rakas, vanha ystäväni. Tai nyt rakkaampi, läheisempi, pelastaja. Veteen jäi rasvainen kerros ja pyyhin hutaisten ylimääräiset roiskeet valkoisista posliinireunoista.
Minä rakastan, minä himoitsen, minä mietin, minä kadun. Minä nauran, minä villiinnyn, minä olen kaikki mitä haluat ja kaikki mitä piilottelet. Parannan tapani, teen silloin tällöin läksyni, unohdan nimet. Mä olen. Ja kohta taas uusi ihminen. 120 €. Voin ostaa uuden minän. :)

TÄTÄ ET HALUA MISSATA

Tulossa huomenna: PARAS SYNTYMÄPÄIVÄ IKINÄ!!!!<3<3<3<<

Ohjelmassa muummuassa:

- Ihmissuhteiden kariutumisia
- ITSESÄÄLIÄ
- Tupakattomuutta!!
- Kahvittomuutta
- HUOMIONHAKUISUUTTA
- Lapsellista kiukuttelua!!!!!

OLE PAIKALLA KUN JULIA SAATTAA JOPA HIRTTÄÄ ITSENSÄ SILKASTA ONNESTA :))))

Kun mä saan taas Jennan kiinni, mä haukun sen niin pystyyn, että se oikeesti tuntee sen kaiken tuskan, minkä mä oon nyt tuntenut. Siis kuka idiootti vaan katoaa? Tää on jo toinen kerta vittupillut. Sillä on vaikeaa, mä tajuan, se voi olla kuollut, mä voin kuvitella. Siis mitä vaan voi olla tapahtunut, mutta koska mulle ei olla kerrottu mitään, mä en rupea miettimään mun reaktioita. Kun mä en tarkalleen edes tiedä, pitäiskö mun olla huolestunut, vihainen vai välinpitämätön. Mun pessimistikaveri sano että välinpitämätön. Mä sanoisin että huolestunut. Otetaan se vihainen sitten.

Mun päässä menee taas kunnon sekamelska asioita kaikesta. Tää on hyvä mahdollisuus järjestellä se paska. Mä istun nyt tässä ja kirjoitan sen kaiken tähän. Ihan sama, vaikka se ei olisikaan ymmärrettävää tai vaikka se olisi turhaa. Mä nyt vaan kirjoitan. Enkä lopeta, ennen kun alan toistaa itseäni.

Mä olen kasvissyöjä. Mä rupeen siis syömään nyt enemmän kasviksia. Mä haluan ravinnollisesti niin hyvän olon kuin voin saada. Ja mä rupean liikkumaan enemmän. Alotin jo viime viikolla juoksemisen taas. Jatkan sitä nyt ensi viikolla. Eli huomenna juoksen taas puolen tunnin lenkin. Ihan sama, jos en laihdu. Mä ainakin yritän. Ja mä olen satavarma, että tää kaikki yhdessä saa mulle paremman olon. Mä jätän kaiken liian lisäaineisen, liian rasvaisen, liian sokerisen, liian kofeiinisen. Syön aamulla puuroa, päivällisellä enemmän proteiinia ja välissä paljon paljon enemmän kasviksia!! Ja vaihdan kahvin ja limsan kevytmehuihin ja vihreään teehen. Tää ei ole toivottavasti liian radikaalia ja toivottavasti tää onnistuu.

Ja katson taas kännykkää. Ei mitään. 24 tuntia ja 4 minuuttia. Mä en panikoi, mä kuolen.

Katoin tänään teeveestä Jordania. Muovinukke. Luuska. Hapan ämmä. Mä samaistun siihen jonkin verran. Mä voisin hyvinki ottaa silikoonit, mä käytän jo tekoripsiä ja kasvatan hiuksia, että saisin ne ihanaksi prinsessakiharapilveksi. Mä pyrin kohti jotain sellasta. Että ois täydellinen kuori, rikkinäinen sisin.

Mä korvaan tän Johannalla. Nikotiinilaastari.

Ja mä voisin ehkä itkeä vähän.

Mä kuolen. Väsyny kaikkeen. Kenelläkään aikaa mulle. Mä aina yritän jaksaa ja kuunnella muita! Nojaa seki on mun oma valinta, ei se velvoita muita samaan. Mut miks..? Mulla on tappavan ikävä. Toivon, et omaan viel taidon kääntää tän kaiken hyväks. Tai sen taidon, et totun tähän, opin kunnioittamaan tätä ja uh olemaan kiitollinen edes tästä. Ikäväikäväikävä.. :<

Ja mä lupasin, että oon oma itseni. Ihan aito kaikkine tunteine kaikkineen. Paitsi kaikkein voimakkaimpine tunteineen. Siks mä valitan. En oikeesti vaan oo ollu nyt tänään. Oikeesti mulla on ikävä ihmistä, jota koskaan edes nähnyt.

Ja mä tuun särkemään mun sydämen vielä. Mä en aijo tarttua enää oksiin. Mä tipun suoraan vesiputoukseen, hyppään silmät sidottuina kielekkeeltä. Ja mä en aijo katua, vaikka kuolisin. Koska saatan saada jotain ihmeellistä ja uutta. Tai sitten sen jo tutun ja koetun paskan, mistä (ehkä) noustuani olen taas vahvempi ihminen. Toivon parasta, pelkään pahinta. Ja mun tekstit alkaa olla jostain hyvin syvältä. Mä en jaksa edes miettiä mitä mä kirjotan. Ihan sama. Ihan sama.

Vastaavastaavastaavastaavastaavastaa.

Miksi kaikki tässä maailmassa kusee tai jää tekemättömäksi ja kuivuu kasaaan...?

Mä luen kirjan puoleenväliin, poltan yhden tupakan päivässä, käyn kävelyllä ja syön puoli lautasellista proteiineja. Ja maailma luultavasti haluaa multa jotain, kun ei päästä Jennaa mun luokse. Kun vain tietäisin että mitä vittua.. Mä yritän tutkia ihmisiä, jotka kävelee mua vastaan, mä luen mun horoskoopin tunnollisesti, mä kehitän mun tyyliä, teen oikeita valintoja, valehtelen, hymyilen kun pitää, mutta silti, silti multa puuttuu jotain olennaista varmaan. Laihuus?

Mikä se on, etten tunne olevani elossa? Mikä se on, että kun käännän katseita, kuvittelen niiden olevan tarkoituksettomia ja silti aina uskon, että omaan valtavan, käsittämättömän vetovoiman, joka vain piileskelee minussa odottaen, että tavoitan kosketuksen siihen? Miksi koen muiden olevan onnellisempia, omistavan enemmän? Todellisuudessa suurin osa meistä on vain hapuilevia sieluja Elämän valtameressä, tavoitellen jotain käsittämätöntä, näkymätöntä voimaa jota kutsutaan 'onneksi'. Ja mä olen rakastumassa ja annan sen tapahtua noin vain. Voima kasvaa mun sisällä varmana ja valppaana heräämään yhden tietyn kosketuksesta. Saattaa olla, että kosketus tappaa sen, saattaa olla, että se vapauttaa sen riehumaan hallitsemattomasti. Mä haluaisin jo palavasti tietää, mitä seuraavassa vaiheessa mun elämää tapahtuu. Minkälainen on seuraavan luvun alku?

Ja mä mietin, uskallanko taas koskettaa. Uskallanko päästää niin voimakkaan tunteen valloilleen, tunteen joka saattaa rikkoa kaiken pirstaleiksi, herättää kaiken taas eloon. Mutta mähän päätin luottaa Elämään, luottaa sen kannattelevaan voimaan ja olla kyseenalaistamatta sen aiheuttamia käänteitä. Mitä tapahtuu, tapahtuu. Loppujen lopuksi sitä on turha pelätä, sillä pelko ei estä mitään tapahtumasta, ei estä kipua, ei estä onnea. Ja minkä Elämä toteuttaa, sen perässä hapuilevat sielut menevät, kuin voimakas virta. Pelko on heikkoja oksia, joista yritämme tarrata, luullen sen pelastavan meidät virran voimalta. Se ei olekaan niin. Ja totuudessa ne, jotka luottavat siihen, että virta kannattelee heitä, eivät huku. Paitsi jos elämä asettaa heidän eteensä kiven, johon he murskaantuvat. Elämä kai silloin on pitänyt heitä liian täydellisinä jatkamaan. Ja koettelemukset ovat vesiputouksia, joista tipumme ja luulemme tippuessamme joka kerta kuolevamme. Ja mitä mä taas selitän, mun pitäis mennä varmaan nukkumaan...

Miten ihastuttavat kulissit! Kaapit täynnä lohturuokaa, pähkinöitä, piirakoita, muffinsseja, vaaleaa leipää, kauppa kahden minuutin päässä ovesta ja aivan liikaa ruokarahaa. Juuri sopivat kauhealle dragedialle. Särkymään tuomittu romanssi: kohtalokas tapaaminen, toisen tai molempien osapuolten pettyminen ja lopuksi kuolemantanssi, pieni loppuleikki tukahduttaakseen tunteet, kimppakivaa vessanpöntön ja ruuan kanssa. Mä tiedän, että petyn tai pilaan tän tai sit se on liian vahingoittunut, liian kaukana musta. Ja mä tiedän, että jos...kun draaman kaari kohtaa huippunsa, murenen sisältäpäin, päässäni naksahtaa, pimahdan lopullisesti. Maailma on raaka mulle. Tai sitten mä olen vain raaka itselleni. Arka käsi, juoksemisesta kipeät jalat, revähtäneet jalkapohjat. Vittu mä unohdin mun juoksukamat kotiin. Vittuvittuvittu.

Mummo täyttää pähkinäkuppia tasaiseen tahtiin, kun minä tyhjennän sitä. Aurinko laskee hiljaiseen kaupunkiin, nuoriso sylkee egoaan kaupan edessä, ilta viilenee ja mä olen pakokauhussa. Mitä jos, mitä jos, mitä jos. Mä tiedän, että yleinsä rauhoitan itseni, kerään itseni kasaan ja luotan maailman sijasta itseeni. Nyt haastoin maailman ja Elämän. Tämä on luultavasti viimeinen mahdollisuus yrittää vakuuttaa minut. v i i m e i n e n.

Torstai 21.04.2011
Ole myötätuntoinen etenkin itseäsi kohtaan. Tunnet itsesi luultavasti epätavallisen haavoittuvaksi. Kehotat toisia olemaan hermoilematta, ja nyt sinunkin on hyvä olla hermoilematta.

Joo voin mä tän kuiluun syöksymisen coolistikki ottaa...

Iski masennus.

Mä oon liian nuori mun kavereille. Oon kuitenki liian nuori Jennallekki. Oon liian lapsi kuulee jotain juttuja. Mitä vittuu? Sit kiukuttelenki ku vammanen lapsi niille.

Istun kuitenki vapun sisällä ja syön omaa oksennustani tai jotain.

Se alkoi leikkinä. Kun tiesin vielä tarkoitetun ja tarkoittamattoman eron. Sitten se hämärtyi. Ja yhtäkkiä olin ihan paniikissa. Olin valmis heittämään kaiken menemään. Kuin kaikki hyvä oisi riistetty pois ja jäljellä olisi vain kauan piilossa ollut tuska paljaana valkoista seinää vasten. Se sattui. Yritin rauhoitella itseäni, mutta näin vain harmaata. Talutin itseni suihkuun ja mietin. Läski, läski, läski. Nuo jalat. Nuo jalat tämän saavuttivat. Läskiä, selluliittiä, porsas.
Ryömin sänkyyni voimattomana, odotin jonkinlaista vastausta. Ehdin kynsiä itseni melkein verille ja upotin hampaani yhä uudestaan ja uudestaan käteni ihoon, kunnes se turposi ja sinertyi osittain. Vastaus tuli. Anteeksipyyntö. Hehe. Väärinkäsitystä. Ja jouduin koko seuraavan päivän piilottelemaan kättäni. Mikä muhun meni? Puren ja kynsin kättä?

Miten olisi se laihdutus..?

Kiva ku löytää noit vanhempii tekstejä (kolme alempaa) luonnoksina ja sit ku julkasee ne vihdoin nii vittu ku ne näyttää sit uudemmilta.

Joo angst yhyy viils

Toive

Sinä istut luultavasti kuoleman vasemmalla puolella,
hymyilet pirullisesti ja katsot röyhkeästi silmiin
Sinä purskahdat nauruun
ja naurat minut rikki
Minä polvistun eteesi,
rukoilen luita,
rukoilen kuolemattomuutta,
rukoilen kuolemaani

Olin kerran eksynyt,
sinä tarjosit apusi
Minä lankesin valheeseesi,
minusta tuli piru maan päällä
Vihollinen kasvoi sisääni
Sokeuduin kasvoistasi
Tiesin totuuden,
mutta olin mennyt jo liian pitkälle
Enkä enää välittänyt

Siis, saata tämä loppuun,
auta minut alkuun
Sillä luita tulen haluamaan vastakin
Ja Jumala ei minua auta
Sieluni on uhrilahja sinulle,
nämä sanat kömpelöitä,
tuskallisia
Auta minut alkuun
Ja se minut pelastakoon
joka jaksaa rakastaa

Ja uudestaan ihastunut.

Fritsu poskessa, fritsu kaulassa, viikonloppu kahden tunnin bussimatkan päässä salaa äidin rahoilla, täysin vieraan ihmisen asunnossa, pelaten juomapelejä, avautuen liikaa, rakastuen, tajuten toisen olevan hajalla. Tuli siinä kai itkettyäkin. Nallekarkki. Liian ihana. Liian kaukainen. Poissa.

Mä olen vähän rikki. Musta tuntuu, etten tule taas koskaan löytämään ihmistä, joka pitää minusta tälläisenä kuin olen. Kaverini pukivat eilen minut pojaksi. Musta tuntuu, että tarvitsisin jonkinlaisen suojapuvun, uuden tyylin, jotain. Kaipaan muutosta. Kaipaan Lindiä kaipaan jotakuta lähelleni.

Sadas teksti - kevät

j**** sanoo
onhan =)
Julia sanoo
joo vähän :/
no mitäpä mä en sun vuoks tekis<3

Sen ainakin, etten ole tosissani. Että katoan taas. Mutta ainahan pitää olla varasuunnitelma..? EI. Mun pitäis olla rohkea, yrittää uskaltaa luottaa yhteen mahdollisuuteen aina uudestaan ja uudestaan. Entä jos ei jaksa? Entä jos on jo niin rikki turhista lupauksista ja toteutumattomista haaveista, ettei enää voi uskaltaa välittää aidosti ja ehdoitta..?

Mä kerjään aitoa surua. Sellaista, joka ei sinänsä merkitse mitään, mutta on jotain kuitenkin. Ja petyn, kun se on helppo saavuttaa, mutta myös helppo kumota. Mä kerjään tunteita. Jotain merkkejä, että elossa ollaan.

Kevät tulee. Elämä alkaa paljastua pieninä läntteinä lumen alta. Nuutuneena, melkein kuolleena, mutta kyvykäs parantumaan, heräämään uudestaan täyteen eloon. Tähän asti ollut hauska on ollut vain varjoja ja häivähdyksiä siitä, mitä kesä voi tuoda.

Härkä 21.4.–20.5.
Sinulle tärkeä ihmissuhde voi saada pientä lisämaustetta. Teet maaperän sille otolliseksi, jos pistät kaiken viehätysvoimasi ja tunteesi peliin.

Mä haluan taas kirjoittaa dramaattisia tekstejä katseista, ahdistuksesta elämään ja ihmisiin, vaarallisesta ruuasta, joka vaanii kaikkialla, pakottamalla juoksetuista kilometreistä, epätoivoisesta himosta ja pelosta, kahvista tärisevistä käsistä toisen tytön pehmeissä hiuksissa, hämmentävästä tyhjyydestä sielussa ja nälästä, joka katosi. Mä haluan herättää haaveen sairaalan valkoisista seinistä ja pakon tietää kalorit, todellisuuden, jossa vaa'an numerot määrittävät päivittäiset tunteet ja toimet, tulevaisuudensuunnitelman, joka on keskittynyt pudotettaviin kiloihin ja menneisyyden, joka on vain rivi epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja tämä kaikki, koska mulla on suunnitelma ja teoria. Teoria Elämästä, jossa itseaiheutettu kärsimys on yhtäkuin yleinsäkkin kärsimystä, jota on tietty määrä kaikilla ihmisillä ja jota vastaan saa tietyn määrän onnea.

Miten laihtua?

- Herätetään vanha pakkomielle rasittavaan ja yksipuoliseen liikuntaan (ruvetaan juoksemaan joka ilta puoli tuntia)
- Opetellaan kestämään valittua nälkää kahvin ja sokerin avulla
- Lisätään ruokavalioon salaatteja, hedelmiä, litroittain lighmehua ja proteiinia
- Poistetaan leipä, peruna ja pasta

Ja yritetään löytää se vanha himo tähän kaikkeen. Aloitan nyt. Iltapäivät ovat kahvia, nälkää, huonoja ihmissuhteita ja raivostunutta musiikkia.

I'm addicted and I just can't get enough

Mietin, että mitä mä tekstaisin Jennalle. Mun tekis mieli söpöstellä ja olla herkkä, mutta joku pidättelee mua. Niimpä. Se on se sunnuntainen ajatustenvaihto. ...haluaa edetä hitaasti, pitää siinä asiassa meitä erilaisina. Mä luotan mun vaistoon tässä nyt. Mun kannattaa. Kyl seki oppii aikanaan.

Millon mä muka onnistun? Ois kuudes huti. KUUDES. Mitä?

Kevät. Tyhjä pää. Mä olen vain tarpeeksi tyytyväinen. Vaikka vieläkin mun päähän jostain tulee Lindi. Teeveestä näytetystä typerän elokuvan tanssista, tuoksusta tai vain tuijotettuani tyhjyyteen. Miksi musta tuntuu, että Lindissä oisi ollut sitä jotain. Kaksi päivää! KAKSI VITUN VÄHÄPÄTÖSTÄ PÄIVÄÄ. Sä et tunne sitä, sä et tule tuntemaan sitä, se meni, ihan sama se vois olla vaikka kuollu ja et tietäis. Tai no, facebook. Mutta kuitenkin.

Joskus tuntuu siltä että mä taidan oikeesti olla vähän päästäni sekaisin.

...ai vähän?

Tänään mä menen ja juoksen jalkani paskaksi. Nyt mä en syö mitään ja ennen lenkkiä luen kokeisiin ja teen läksyt ja kaikkee pillutrallallaa.

Tuunkohan mä enää koskaan tapaamaan sitä? Jotenki haikeeta. Mitäköhän se aattelis jos tietäis. Varmaan vähän hämmentyny tai jotain. Joku hullu kirjottaa siitä tyhmii tekstei ja yrittää vaan unohtaa vaikkei voi. Onneks on Jenna. Ja aika tappaa tunteet aina. Aina.

Miks musta tuntuu et oisin rakastumassa? Mitä vittua saanko kysyä? Mä avaan hetkeks mun sydämen täysin ja sielt alkaa tulee huolestuttavan syviä tunteita. Mä avaan sydämen mut pidän sit suuni kiinni.

Mitä rohkeus antaa? Entä jos uskallan vihdoin olla se, mikä mielestäni minun pitäisikin olla? Onko se yhtä kuin onni? Entä jos olen rohkea ja epäonnistun? Uskallanko olla koskaan enää oma itseni ja se mikä minun loppujen lopuksi tulisi olla? Vitut tästä. Ei se kuitenkaan tapa.

Pieni hetki keskellä kevättä. Tuuli pörröttää hiuksiani, istun liian pienessä hameessa sillankaiteella ja odotan tekstiviestiä. Miksi mun elämän ihmiset asuu kaikki mun kännykässä? Mutta se pieni hetki. Taisin olla oikeasti onnellinen tai ainakin tyytyväinen. Lihava, huoravaatteissa, kylmissään ja onnellinen. Miten voikin olla?

Ja tässä taas. Istumassa odottaen puhelua toiselta, "tärkeää asiaa" tekstiviestiä Jennalta. Kahvia kahvia kahvia. Mun pitää äkkiä feikata iloisuus ja onnellisuus, ylipirteys ja kupliva nauru. Mä noudatin mun horoskooppia, mä olen tänään rohkea. Mä feidaan toisen J:n. Elämä teki siitä todella helpon tehtävän. Ilmeisesti ei luota lupauksiin luopua jostain täydellisestä. 'Tyytyä' toiseen, olla kerrankin rohkea, heittäytyä elämään. Se se on. Kipua pelkää vain ennen kuin se on olemassa. Mulla on tupakkaa taas. Mä olen onnellinen.

Ja vaikka Jenna on järkevä ja sai minut eilen voimaan pahoin, tippumaan julmasti pilvilinnasta rehellisyydellä ja järkevyydellä, olen erittäin kiitollinen siitä. Siis oikeasti mä olen. Kerrankin elän ehkä jossain muussa kuin mun päänsisäisessä suunnitelmassa, tarinassa, jossa on onnellinen loppu ja täydellinen draaman kaari.
...Ja ehkä mä osaisin rakastua?

Mä en oikein ymmärrä itteeni. Teenkö mä tän vaan kaipuusta? Että mä lopetan heti, kun saan Jennan ihan kokonaan..?

Meseseksiä toisen J:n kanssa. Miten tää menee aina tähän? Mun pitää vaan purkaa jotenki tunteita, siinä kaikki. Ja tästä tulee aina hyvä olo, iloinen, vahva, viehättävä, leikkisä. Joku välittää, tiedän, luulen tietäväni. Joku pitää minua viehättävänä ja haluttavana. Joku muukin, kuin ihminen, joka ei ehdi vastata viesteihin ja on vielä kaksi viikkoa poissa tunteakseen itsensä taas vähän ihmiseksi.

Hmph. Ei meseseksiä. Vain leikkistä puhelua, vihjailuja, harvemmin mihinkään vakavaan menemistä... Hyvä niin.

Sunnuntai 10.04.2011


On tärkeää välttää jonkin ihmissuhteen ylikorostamista elämässäsi. Ponnistele ollaksesi monipuolinen. Kallistu useampien ihmisten ja asioiden suuntaan. Ota etäisyyttä hankkiaksesi perspektiiviä.

Miksi elämässä pitää olla asioita jotka ahdistavat? Tai oikeastaan, miksi pitää olla ihmisiä (minä) jotka osaavat kerätä ympäriltään aina ahdistusta, oli siihen aihetta tai ei. Mulla on tällä kertaa aihetta. Minä. Mä olen lihava. Mun jalat menee PLÖR. Ensin mä yritin keskittyä lukemaan kirjaa. Onnistuin vähän matkaa. Rapistelin karkkipussia, pysyin kohtuudessa. Sitten mun oli pakko laskea ne karkit. 39 karkkia, sievissä väri ja kokoriveissä, joista muodostuva neliö oli täsmälleen saman alueen kokoinen, mitä siististi taiteltu karkkipussi vie. Sitten mä heitin ne vitun karkit sinne pussiin ja ravistin elämäni sotkuksi.
Ryömin jääkaapille. Huusin äidille kokonaisesta kalasta, jonka hän oli tuonut. Järjestelin jääkaapin. Jugurttipurkit oveen kaloripitoisuusjärjestyksessä, 'avaa tästä' nuolet samaan suuntaan, viimeisenä ketsuppipurkki. Voit vittuun sieltä, toiseen jääkaappiin kalan kanssa haisemaan, samoin juustot, letut ja selluliitti. Ylimmälle hyllylle kaikki vähän enemmän vaarallinen: liha, salaatinkastikkeet ja säilykesalaatit. Alas turvalliset ruuat turvallisuusjärjestyksessä. Ensin maitotuotteet: viili, raejuusto, kermaviili ja maito; sitten papuruuan tähteet, margariini ja karjalanpiirakat; viimeisenä salaatit, porkkanat ja sipulit. Hullunmyllyn järjestäminen turvallisesti ei auttanut sitten paskaakaan. Mä en tajuu mitä mä seuraavaks keksin. Pakko tehä jotain. Pakko huutaa, pakko raivota, pakko itkeä ja kieriä maassa, pakko luoda myötähäpeää, itse vitut välittää. Pakko.

Love yah ;)

Kolmas päivä yksin kotona. Siis ei koulussa. Sanoin aamulla itselleni, että minulla on huono olo, että poden ikävää ja jään kotiin. Sitten nukuin tunnin ja rupesin hääräämään kaikenlaista. Mä siivosin muummuassa kaikki roskasyötävät roskikseen ja järjestelin juustot ja muut selluliittiä sisältävät "perusruokatarpeet" toiseen jääkaappiin. On aika ottaa taas laihdutus tosissaan. Elokuvamainen elämä tosissaan. Ja nyt katoin mun lempileffan, Wild Childin, uudestaan, inspiroiduin siitä taas. Lapsellista, pinnallista ja teiniä ehkä, vitut siitä mä rakastan Emma Robertsia!!! :)

huom! täysvalkoinen tupakka = tyylikästä

tykkään mun kavereitten neuvoista

pitää olla silleen " tässä sinulle läjä paskaa, heitäse antajan naamaa ja kuse korvaan"
....

:D:D

Mun pitää päästää vaan jotain nyt ulos. Mä pelkään, että rakastun. Mä tahdon rakastua. Mä tiedän, ettei mun elämässä ole ollut vielä oikeastaan onnellisia loppuja. Vaan opettavaisia ja pettyneitä loppuja. Tässä sinulle läjä paskaa, hyväksy se, anna anteeksi sen antajalle, ja opi olemaan siitä vielä kiitollinen. Ole silti onnellinen, pyri parempaan, muuta ihmisten elämiä. Musta tuntuu et mun elämä vaan kulkeutuu siihen suuntaan et lopussa kaikki vaan räjähtää. Tottakai tässä on pieniä onnellisia valeloppuja, että mä en räjähdä yksin ennenaikojani. Oikeestaan en ees oo surullinen siitä. Oisin vaan pettyny ja turhautunu jos tää kaikki ei johtaiskaan mihinkään. Että lopussa ois vaan lisää polkua, lisää valintoja, lisää paskaa.

Nii, mut missä mun vika valeonnellinen loppu? Tai viimeisten alottava. Jenna taitaa olla se. Se ei vaan ite ehkä tiedä. Mä taidan pelastaa sen ja tuhota itteni. Ehkä se on kusipää. Ehkä se rakastuu toiseen. Ehkä mä tapan itteni syömällä. Söin liikaa. Musta tulee lihava. Tapahtuispa jotain. Tää toive ei tiedä koskaan hyvää, koska oon nyt pari kertaa toivonu ja KABUM mut mä en opi virheistä mä tiedän virheistä.

Ja taas mä oon riippuvainen jostain henkilöstä. Mut tää on ihanaa tällä kertaa. Tällä kertaa mä luotan siihen, että kaikki menee hyvin. Jos ei mee, voin vaikka kuolla. Se ois sitte kuudes huti vuoden aikana. Ei voi olla niin huonosti asiat. Mä en voi olla niin outo. Jonkun on pakko jossain vaiheessa pitää musta tälläsenään tai mä julistan sodan Elämää vastaan. JA SITÄ SE EI HALUA

Tänään en laita housuja. Tänään hypin inkkaripaidassa, juon kahvia ja laihdutan. Tänään mulla on litteä vatsa ja voin nukahtaa jännittyneisiin sydämenlyönteihin iltapäivän häikäisevään aurinkoon.

Väsymys raastaa sisältä. Aika tappaa rakkauden. Suru turruttaa, sokeuttaa hyvältä. Ja pelko panee tekemään asioita. Mä keräilen ihmisiä lokeroihin ja murskaan ne lokerot rehellisyydellä. Mä sanon itselleni, että ihmisiä ei kannata raahata perässään ylimääräisinä. Mutta ne aina takertuu ja on vaikee päästä irti. Ja mulla rupee kohta loppumaan sormet laskiessani elämän uusia ihmisiä, uusia ihastuksia, uusia ongelmia. Mä houkuttelen ongelmallisia naisia. Se on nyt todistettu. Joku niissä aina kai sitten on. Emmä tiedä.