Väsymys raastaa sisältä. Aika tappaa rakkauden. Suru turruttaa, sokeuttaa hyvältä. Ja pelko panee tekemään asioita. Mä keräilen ihmisiä lokeroihin ja murskaan ne lokerot rehellisyydellä. Mä sanon itselleni, että ihmisiä ei kannata raahata perässään ylimääräisinä. Mutta ne aina takertuu ja on vaikee päästä irti. Ja mulla rupee kohta loppumaan sormet laskiessani elämän uusia ihmisiä, uusia ihastuksia, uusia ongelmia. Mä houkuttelen ongelmallisia naisia. Se on nyt todistettu. Joku niissä aina kai sitten on. Emmä tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti