Nyt se on tehty, mun lupaus on täyttynyt osittain. Sillä mun taudista on jäänyt pieni varautuminen ruokaa kohtaan. Pelkään oksennustautia, sitä oloa. Pelkään ruokaa, pelkään vettä. Kävelin aamulla keittiöön, vanha tapa - miksi oikeastaan pitäisi syödä heti herättyään? Vatsaa kivisti, tuli tunne, kuin olisi sairas, ei oikein teekkään mieli mitään. Tunnustelen, menisikö lasi vettä. Pakotan sen alas, yrittämättä kuitenkaan vakuutella itselleni, että se ei ole vaarallista. Mietin kaikkia bakteereja, likaisia, pikku bakteereja, jotka saavat minut sairastumaan kuumeeseen ja oksentamaan, kärsimään päiväkausia sängynpohjalla. Sitten kalastan murolaatikosta pari kuorrutettua ja käyn vaa'alla. Kaikki tämä. Vain puolikkaan sämpylän syöminen junassa ja tuleminen siitä ihan täyteen ja olla onnellinen, ettei loppupäivään tarvitse murehtia ruokaa, ja sitä ennen kolmasosa letusta pakottaminen kurkusta alas, yrittäen kestää erittäin epämukavaa tunnetta, kun vatsassa on jotain ja mummolle vakuutteleminen, ettei tarvitse muuta ruokaa. Eilisen ruoka oli siis sämpylä, kolmasosa lettua, kaakaota (sen unohdin lopulta olohuoneen pöydälle), kaksi trippiä ja kaksi karkkia.

Mä olen laihtunut kilon. 45 kiloa kuulostaa tarkemmin ajateltuna aivan todella ihanalta. Kaukainen, vanha tunne, jotain aivan erityistä, omaa. Kenelläkään muulla ei varmaankaan ole samanlaista, ainutlaatuista onnistumisen tunnetta. Se tuntuu koko kehossa, koko päivässä. Mutta arvaatkaa mikä tuntuisi vielä paremmalta? Koska tämä ei tunnu mitenkään pysyvältä, liian heikolta, pyh, pelkkä aamupaino! Senhän voi lihoa takaisin vaikka päivässä. Vielä parempi olisi luku 44. Eikö kuulosta mahtavalta? Paljon pysyvämpi, pienempi ja minulle sopivampi.

Joulu

Joulu on musta aina ollut turha, löysä, mitäänsanomaton mättöjuhla. Kun ihmiset kokoontuu ylivalastuihin pimeänurkkaisiin huoneisiin, vaivaantuneiden sukulaisten kanssa mättämään mautonta tai pohjaanpalanutta joulumössöä ähkyyn. Tai no, musta tämä on joulu. Joillekkin joulu on oikeasti ihana juhla.

Mä aina jotenkin päädyn käsittelemään hiljaisina hetkinä mun tunnetta siitä, että mun elämä on puutteellinen. Että joko tässä ympäristössä on joku pahasti minun ikäryhmää ajatellen mennyt pieleen, tai sitten minä olen mennyt pieleen. Se on ratkaisematon kysymys. Selvittämättä. Auki. Mä en jotenkin voi saada selvää, että viettääkö mun kaverit salaa jotain ihme bileitä ja tosi paljon aikaa keskenään, siis enemmän kun se pari kolme iltaa viikossa mitä mä niiden kanssa olen, jolloin mussa olisi joku vika, jonka takia mua ei haluta mukaan. Tai sitten se on tämä kaveripiiri, tämä koulu, tämä kaupunki, tämä maa, tämä ikäryhmä..? Ei tämä maa eikä kaupunkikaan joten se menee tuohon kaveripiiriin ja kouluun. Mun elämässä ei tapahdu vaan mitään. Mä olen oikeasti jotain.

Mä olen ollut tällä viikolla kaksi päivää syömättä ja oksentanut neljä kertaa. Ei jonkin ihmeellisen yhtäkkisen anoreksia-bulimiakauden alkamisen vuoksi, vaan ihan sen perinteisen oksennustaudin vuoksi. Ihanaa, että on ollut sitten niinkin heikkona ettei ole voinut edes vettä jouda, kun ällötti kuulemma. Piti itseään se päivä kiduttaa melkein kokonaan ilman nesteitä tai ruokaa kunnes seuraavan päivän iltana pakottaa itsensä juomaan enemmän kuin lasillinen kolmessa tunnissa, jolloin nopeasti sitten tulinkin terveeksi. Viime joulunakin tuli oksennettua. Ihan pelkästä ilosta varmaan juu :)

No ainakaan en varmaan liho... Ja sain itseni nostettua ylös siitä "en ole kuin tyhjä sielu" -masennuksesta tavallisella hoidolla, eli kyselemällä muiden jouluista. Piristää tosi paljon, kun voin kuvitella itseni heidän jouluihin ja olohuoneisiin kärsimästä samoista ongelmista. Ei kukaan mua oikeasti voi pelastaa. Paitsi mä itse.

ikävä rutkua

Vaikka joskus saisin tyttö- tai poikaystävän olisi se silti minussa. Pieni pala yksinäisyyttä. Vaikka olisin kuinka isossa ryhmässä tai joka päivä kaverin tai kavereiden kanssa, se ei mene pois. Vanhempien ero silloin kun on ollut pieni, on asia minulle, josta voisin itkeä todella usein. Olenko aina ollut herkkä vai herkistikö se minut? Kukaan ei voi tietää. Ulkopuolinen. Siltä minusta tuntuu, vaikka kantaisin kaikki ihanat salaisuudet sydämessäni. Yksin, ovi sulkeutuu, melu katoaa, jään yksin pimeään olohuoneeseen, äiti makaa lihavana ja unisena sohvalla ja minä hapuan jotain syötävää käsiini. Sunnuntaimasennus. Tavallinen sunnuntai. Kaikki muut, tekemässä jotain hauskaa yhdessä, tuntien itsensä joksikin. Halutuksi, pidetyksi, tavallisiksi. Olisin varmaan erittäin musertunut, jos minulle olisi käynyt jotain todella hirveää. Ero on kuitenkin tosi yleinen juttu. Mutta kärsiikö kaikki tästä?

Bananaa what's my name? Banaana what's my name what's my name what's my name

Näin asiat on nykyään: mä en ole ihastunut, mä olen tuskissani siitä tiedosta, ettei mulle koskaan tapahdu mitään romanttista. Okei, mun säätö otti taas yhteyttä, yritettiin tekstailla, niinkuin aina ennenkin, mutta siitä oikeesti puuttuu vaan jotain, mitä ei enää saa takaisin. Harmi. Kerroin siitä sille. Se otti ihan hyvin, mitä nyt taas monkui vähän aikaa. Hitto. Mun kaveri kertoi, että se epäilee että mun yksi kaveripojista olisi ihastunut muhun. Mäkin, vaikka itse sanonkin. Mulla ei oo mitään tunteita sitä kohtaan. Taas yksi niistä omituisista urheilijoista, epävarmoista suosittujen kanssa liikkujista. Mä en tiiä mikä mussa on. Mä haluun tytön.

Näin asiat tulee olemaan: Mä lopetan koko joululoman ajan syömisen kolmelta. Laihdun, tulen kauniiksi, kuuntelen epäilevä hymy kasvoillani kauhistuksia ja kehuja kavereiltani, heilautan huolettomasti hiuksia ja naurahdan, että söin enemmän kuin koskaan ennen. Ja sitten kieltäydyn tarjotusta herkusta.

Mä muutan, käyn riparini, vietän kesää kauniissa vanhassa kerrostalossa, puen mekkoja ja korkokenkiä, kahvittelen parhaan ystäväni kanssa, juoksen yöllä ulkona ja rakastun. Mä kävelen Gay pride -kulkueessa ja nauran, mä unohdan sen, mitä olen nyt. Nämä ajat ovat niitä aikoja, jotka tulen unohtamaan pelkällä olan kohautuksella. Mä tutustun siihen urheilijaan ja siihen aasiin, joka vetää yskänlääkettä. Kuulostaa hauskalta.

Tämä viikko. Kolme salikäyntiä, kavereita, poikia, sunnuntaimasennus, yritystä lopettaa syöminen oikeassa kohtaa. Hapuilevaa onnistumista, rahan kulutusta, liian lyhyt mekko tanssiaisiin.

MIHIN HITTOON MUN YKS LUKIJA KARKAS!!?????? TULE TAKAISIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIINN KUOLEN ILMAN SUA YHYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYY :"""(( no okei en kuole mutta kuusi lukijaa/seuraajaa/kanssasurijaa/mulle naurajaa oli just hyvä määrä! tylsä jotku ei vaan kestä :<<

Mä en todellakaan tiedä, mitä mä tekisi ilman mun ystävii ja kavereita. Viime vuonna mä olin ei mitään, tänään mä olen kaikki ♥ kiitos puput

just like you shoobie-doo-doo-too

Jos mä nyt koko ensi viikon toimin esimerkillisesti eli lopetan syömisen neljältä, saatan laihtua. Tänään on virallinen puntaripäivä. Mä en ole kauhean toiveikas.

"Uudestaan, ole ystävällinen ja tule pois sieltä lumikasasta. Sulla ei ole edes kenkiä herranjestas"

Mulla menee koulussa taas liian lujaa. Kaikille pitää saada kerrottua mahdollisimman älyvapaata juttua nyt heti ja mieluiten vielä mahdollisesti käsiä huitoen, aihetta lennossa vaihdellen ja hysteerisesti nauraen. Lauoin tänäänkin muutaman "Isken sut" -kuivan jutun, puhuin eilen poikien kanssa syvällisesti erektiohäiriöistä (lue: nauroin vatsa kippurassa, lähestyimme epäsopivuuden rajoja) ja vielä kaikki tämä ilman kahvia! Onnitelkaa, olen virallisesti saavuttanut pilvessä olevan maineen. Enkä sittenkään.

Nyt mun kirjoitusinto on vauhdissa. Voisin kertoa loputtomasti omenasta, joka ei ole oikeastaan omena ja unesta, jonka näin, jossa isä osasi lentää. Mä voisin kirjoittaa avaruusrunoja kissojen kielellä, voisin laulaa aasi-laulun kolmekymmentäkertaisesti nopeutettuna. Ja siinä vaiheessa mä lasken kynän (lue: otan sormet pois näppäimistöltä) koska aijon tulla siihen kohtaan, missä kerron, kuinka mä itse asiassa syön sitä omenaa. Mun piti lopettaa neljältä, tuo omena tuossa vieressä, melkein puoliksi syötynä on mun repsahduksen ensiaskel. Kops. Heihei omena, heihei läskit. Tervetuloa uusi nollaluku. Ennen joulujuhlaa.

mopedi popedi poks

Teen ohjelmaani, pitkästä aikaa. Olen juossut 20 min juoksumatolla (koska kaikki cross trainerit oli varattuna), nostellut painoja ja nyt veivaan jalkojani yksinkertaisimmalla reisilaitteella, reidet pienemmäksi. Yksi, kaksi,...viisikymmentä ja uudestaan. Näen peilistä, kuinka ruskeatukkainen, anteeksi, pyöreä tyttö katsoo salaa mua peilistä. Hätistän ajatukset päästäni, vaihdan painon isompaan ja jatkan.


Millon mä viimeks näin mun unen tytön? Mä sain selville, että sekin tulee BMTH:n keikalle. Tuskin mä sielläkään siihen törmään, mutta jos, menen juttelemaan. Mun on pakko tehä tälle tunteelle jotain. Mä haluun et se ees tietää mut. Mä elättelen jotain hemmetin toivetta mun takaraivossa, että muka keksisin jotain järkevää sanottavaa. Mä en uskalla pyytää sitä edes naamakirjassa kaveriks, maailman yksinkertaisin juttu. Eipäs ole.

502 kcla

Be mine

It's a good thing, tears never show in the pouring rain

As if a good thing ever could make up for all the pain

There'll be no last chance to promise to never mess it up again

Just a sweet pain of watching your back as you walk

As I'm watching you walk away

Läski ei lähde. Jonain päivänä, kun on mennyt hyvin, vaaka näyttää 45.5 tai vähän päälle. Muuten se on tuttu 46.0-.3. Mä en osaa. Mä en pysty. Mä en yritä tarpeeksi. Mä en tee tarpeeksi. Ei enää MITÄÄN herkkuja. EI MITÄÄN KUULITKO. Ei pipareita, ei karkkia, ei makeita rahkoja, ei kakkua, ei suklaata, ei kaakaota.

Miksi mä repsahdin. Mä lopetan nyt.

Mun paras kaveri sanoi ettei me ehditä nähdä. Se on sen toisen kaverin kaa. Se kaveri on mua vanhempi, sillä on oma tyyli, ihana persoonallisuus ja paljon kavereita. Mä olen vain kalorien laskemista, ikuinen laihduttaja, aina läski, nolo, riisuttu, nolla. Mä kelpaan roskalavaksi, muhun saa purkaa kaikki tunteet. Ja sitten kun menee hyvin, mut voi pistää syrjään. Ja mä sanon että mä ymmärrän, kaikki on hyvin, älä tunne syyllisyyttä, puhutaan myöhemmin mesessä. Ja syön vielä yhden piparin.

Iltaisin mä tunnustelen mun läskejä. Kuinka paljon vatsassa, perseessä, reisissä, käsivarsissa. Nypin sormilla, otan kourallisen tavaraa, mietin, monta kiloa sitä on yhteensä. Kuvittelen, että saisin yhteen paikkaan rasvaimun, en osaa päättää missä tilanne on pahin. Ajattelen, että jos kaiken läskin voisi siirtää rintoihin, minulle tulisi selkäkipuja. Ainiin, selkä. Tunnustelen sitäkin. Erityisesti alaselässä on muhkea uimarengas. Yritän jännittää lihaksi parempia mittailuja varten. Sitä on liikaa kaikkialla. Kuusi kiloa, lasken. Kuusi kiloa ja reidet olisivat ehkä kapeammat.

Seuraavana päivänä syön pipareita ja paastoan loppupäivän. Yritän.

Söin sen keksin.

hihi

Mä syön huomenna vasta 4 :D Mä pidin muute 4 päivän tauon herkkulakossa ja se jatkuu normaalisti (tiukemmin) huomenna. Ainii ja mä lopetan nykyään syömisen aina kuuden jälkeen. Ja mieluiten tosi pieni aamupala. Eli huomenna mulla on kaks tuntii aikaa syödä :s mulla on pieni paha aavistus, et mitä siinäki käy mut muistaa vaan juoda kahviin, nii asiat pysyy järjestyksessä päässä, eikä tuu mieleen luisuu dieetistä tai alottaa terveellisiä elämäntapoja. Se on vaikeeta.Mä jätin yhen keksin syömättä ja söin vissiin 5. Nyt luvut ei kyllä menny tasan. Hitto.