Nyt se on tehty, mun lupaus on täyttynyt osittain. Sillä mun taudista on jäänyt pieni varautuminen ruokaa kohtaan. Pelkään oksennustautia, sitä oloa. Pelkään ruokaa, pelkään vettä. Kävelin aamulla keittiöön, vanha tapa - miksi oikeastaan pitäisi syödä heti herättyään? Vatsaa kivisti, tuli tunne, kuin olisi sairas, ei oikein teekkään mieli mitään. Tunnustelen, menisikö lasi vettä. Pakotan sen alas, yrittämättä kuitenkaan vakuutella itselleni, että se ei ole vaarallista. Mietin kaikkia bakteereja, likaisia, pikku bakteereja, jotka saavat minut sairastumaan kuumeeseen ja oksentamaan, kärsimään päiväkausia sängynpohjalla. Sitten kalastan murolaatikosta pari kuorrutettua ja käyn vaa'alla. Kaikki tämä. Vain puolikkaan sämpylän syöminen junassa ja tuleminen siitä ihan täyteen ja olla onnellinen, ettei loppupäivään tarvitse murehtia ruokaa, ja sitä ennen kolmasosa letusta pakottaminen kurkusta alas, yrittäen kestää erittäin epämukavaa tunnetta, kun vatsassa on jotain ja mummolle vakuutteleminen, ettei tarvitse muuta ruokaa. Eilisen ruoka oli siis sämpylä, kolmasosa lettua, kaakaota (sen unohdin lopulta olohuoneen pöydälle), kaksi trippiä ja kaksi karkkia.
Mä olen laihtunut kilon. 45 kiloa kuulostaa tarkemmin ajateltuna aivan todella ihanalta. Kaukainen, vanha tunne, jotain aivan erityistä, omaa. Kenelläkään muulla ei varmaankaan ole samanlaista, ainutlaatuista onnistumisen tunnetta. Se tuntuu koko kehossa, koko päivässä. Mutta arvaatkaa mikä tuntuisi vielä paremmalta? Koska tämä ei tunnu mitenkään pysyvältä, liian heikolta, pyh, pelkkä aamupaino! Senhän voi lihoa takaisin vaikka päivässä. Vielä parempi olisi luku 44. Eikö kuulosta mahtavalta? Paljon pysyvämpi, pienempi ja minulle sopivampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti