Vaikka joskus saisin tyttö- tai poikaystävän olisi se silti minussa. Pieni pala yksinäisyyttä. Vaikka olisin kuinka isossa ryhmässä tai joka päivä kaverin tai kavereiden kanssa, se ei mene pois. Vanhempien ero silloin kun on ollut pieni, on asia minulle, josta voisin itkeä todella usein. Olenko aina ollut herkkä vai herkistikö se minut? Kukaan ei voi tietää. Ulkopuolinen. Siltä minusta tuntuu, vaikka kantaisin kaikki ihanat salaisuudet sydämessäni. Yksin, ovi sulkeutuu, melu katoaa, jään yksin pimeään olohuoneeseen, äiti makaa lihavana ja unisena sohvalla ja minä hapuan jotain syötävää käsiini. Sunnuntaimasennus. Tavallinen sunnuntai. Kaikki muut, tekemässä jotain hauskaa yhdessä, tuntien itsensä joksikin. Halutuksi, pidetyksi, tavallisiksi. Olisin varmaan erittäin musertunut, jos minulle olisi käynyt jotain todella hirveää. Ero on kuitenkin tosi yleinen juttu. Mutta kärsiikö kaikki tästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti