Mahtaako kukaan enää ees lukee mun tekstejä?

Mulla oli oikeasti jotain asiaa. Joku välähdys aivoissa, pieni tarina. Jotain.

Mutta unohdin ja nyt jaarittelen. Nauttikaa.

Nyt mä sen tiedän. Mä pelkään itseäni, mä en enää tunnista itseäni, mä en ole ehkä koskaan tunnistanutkaan. Mä puhun mun eksälle BUM tapahtuu kauheita. Luoja me puhuttiin vaan puhelimessa! Ei mitään. Tiedän, että se taas alkaa mun perään, kai mä kaipasin viime torstaina jotain lohdutusta. Nyt luoja tai mikälie ilmeisesti järjesti kaikessa ystävällisyydessään siten, että minun virheeni takia - yleinsä tämäntapaisten kömmähdysten takia ei käy mitenkään -  söpön, kiinnostuneen tytön ja tämän, ilmeisesti läheisen, exän suhde katkesi. LUOJA NÄYTÄ MINULLE VITTUSAATANA MITÄ MUN SIT PITÄIS TEHÄ? ETKÖ SÄ ANNA MUN OLLA MITÄ MÄ OLEN? MÄ YRITÄN TEHÄ NIINKU ON OIKEIN JA MITEN PITÄISI MUTTA MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN HEIKKO ENKÄ MÄ JAKSA PIDELLÄ KAIKKIA LANKOJA KASASSA IKUISESTI. SÄ TIIÄT ETTÄ MULLA ON TAPANA MURTUA.

Ja tämä tyttö. Tämä ihana, söpö tyttö, kiinnostunut tyttö, mä pelkään sitäkin. Mä en kohta tiiä mitä mä teen. Mä sekoon. Mä oon seko. Mä olen virallisesti hullu. En sitäkään. Nyt ajatus ei kulje. Se on lissu, mä en kestä draamaa. Ehkä sen kiinnostus menee. Luultavasti. Huh.

Muisto lomasta

Olen laskenut tunteja aamupalasta välipalaan ja siitä tähän. Lounaan aika. Kello on yksi, minulla on hyvä olo. Teen tonnikalaa ja valmismakaronia, pussissa lukee kaksi annosta, päätän syödä neljäsosan. Pinoan höyryävän kuumaa herkkua lautaselle. Rakastan ruokaa, aurinkoisia lomapäiviä, radion rauhoittavaa ääntä, isää rapistelemassa sanomalehteä ja syömässä miljoonia pieniä sämpylöitä.

Äiti soittaa. Hänen miehensä on sanonut, ettei lähde vuosittaiselle lomamatkalle. Tyrmistyttävää. Äiti sanoo, että olen varmaan huomannut, että heillä on ollut viime aikoina vaikeaa. En ole huomannut. Äiti pyytää miettimään, haluisinko lähteä heidän mukaan kuumaan ja tuntemattomaan Vietnamiin. Mä en pidä matkustuksesta, mä en pidä yllätyksistä enkä mä pidä painostuksesta. Äiti sanoo, että mun kannattaa miettiä, kun mä kieltäydyn. Veli lähtisi, mutta hänellä ei ole aikaa koulun takia.

Kun olen aloittelemassa ateriaani, sarjakuvat esillä, suuri vesilasillinen, makaronit vielä kuumia, veli tulee huoneestaan, alkaa painostus. Olisi kiva jos.. Sinun pitäisi... Hei Julia ihan oikeesti... Joku voi tietysti ajatella "Ompa kamalaa! Toista pakotetaan LOMALLE voi hirveä!!-.-"" Mutta ajatelkoot. Veli jatkoi ja jatkoi ja olimme jo tulleet siihen pisteeseen, kun minä pidätän kyyneliäni, ääneni on muuttunut astetta kireämmäksi ja veli nojautuu lähemmäs ja lähemmäs tivaten vastauksia, kunnes isä puuttuu tilanteeseen.

Se jäi siihen. Minulta meni tunti syödä annokseni. Join varmaan litran vettä ja järjestelin kylmiä makaroneja riveihin uudestaan ja uudestaan syöden vain pienten laatikkomuodostelmien reunoilta. Ikään kuin se olisi auttanut äidin avioongelmissa.

oops i did it again :O

Kerrompa pienen draaman, jonka sain aikaan, koska pieni kaupunki ja väärät ihmiset turruttavat. Mustasukkaisen ja neuroottisen miehen osaa esittää S ja uuden valloituksen ja kokeilun osaa esittää M. Minä olen minä, epätoivoinen puolihomo, joka leikkii ihmisillä, katoavalla hyvänolontunteella ja kaikkien vähäuskoisuudella tekemällä eniten haittaa itselleen.

Kaikki alkoi, kun kyllästyin S:ssään ja hylkäsin tämän raa'asti. Ohut kaveruudeksi kutsuttu lanka kuitenkin jäi värjöttelemään välillemme, S pitäen siitä henkeään peläten kiinni, minä heittelemällä sitä ympäriinsä, kiristäen ja löystäen otettani huvin vuoksi, testaten sen rajoja hyvässä maussa tietenkin. Olen jo kyllästymässä tähänkin leikkiin, ainoa asia, joka saa minut jatkamaan on muiden kiinnostus häneen, joka saa minun kiinnostukseni pysymään edes jossain määrin elävänä. Sitten, eilen illalla, tuli M. Katsos, hän vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, fiksummalta, ihmiseltä, jonka kanssa voisi ehkä viettää aikaansa. Ainakin tämän illan. S:kin oli siellä. Haa! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, todiste S:ssälle, viimeinen kirpaisu ennen täydellistä luhistumista, lumipalloefektin alkutöytäisy ja lisäviihdettä minulle. Jotta pääsisi pyristelemään edellisestä, on hankittava uusi, vielä voimissaan oleva. Ei hyvä ajatus.

Minä hikoilemassa pienessä täydessä huoneessa sängyllä, M:män vieressä. Rapsutan vatsaa, vitsailemme mahafetissistä, kerron äidistäni, lapsuudestani, tajunnanvirtaa, luulen, että hän tuskin ymmärsi puoliakaan. Ihokosketus, muutama hätäisesti rakennettu insideläppä, hänen ujot katseet, minun tarkoittavat katseet, side on syntynyt. S seuraten tilannetta, varsin mustasukkaisena, huolissaan.

Ja yöllä näen tapahtumien tulokset: tekstiviestit. Molemmilta jätkiltä. Huolestuneita viestejä, syytöksiä, hataria yrityksiä saada minut tunnustamaan jotain. Hän pitäen kättäni aseen liipaisimella minä haukottelemassa, kieltämässä kaiken. Kuin silläkään olisi mitään väliä. Mä en myönnä paskaakaan.

Toiset viestit. "Nuokalla ei oo kivaa ilman sua :( Tulisit nyt. Höh"

Minä jäin kotiin tuijottaen taas mielikuvia ihmisraunioista. Sotkusta, jonka olen jälleen saanut. Loppujen lopuksi en voi vain pestä käsiäni kaikesta, jättää kavereitani oman onnensa nojaan. Tätä se tekee. Ihastuminen ja sen kieltäminen. Pitäisi vain ryömiä koloon ja pysytellä siellä, kun ihastuu. Minä otin askeleen sinne päin ja jäin kotiin sairastamaan. Niin, henkistä kuumetta. Ja yritän torjua S:ssän tekstiviestilähentelyjä hellästi, kaverimielellä. Ei jaksais.

uusi vuosi

- "Emilia! Emiliaaaahhhhh!! Mulla on sulle salaisuus hiihihiihhggfffbl.... :))))"
"No mitä?" *ootko ihan tosissas -ilme*
- *sekavaa naurua*
"Rauhotu!!!!! Mitä nyt?"
- "Hihgiiggidikfdlögfdfk se tais nousta päähän :DD:DD:DD:D:D"
"Voi luoja" *silmien pyörittelyä*
- MUHAHHAHHAHAHAHAHAHAHAH ..... FUUuuuuuuuuUuUUuuuUUuuuuuu!! (näkee jotain ja juoksee toiseen huoneeseen)

No oliks sulla kiva uus vuos? Ööööööö no miten sen nyt ottaa. Voi luoja. Itteensä saa sit aina hävetä... -.-