Olen laskenut tunteja aamupalasta välipalaan ja siitä tähän. Lounaan aika. Kello on yksi, minulla on hyvä olo. Teen tonnikalaa ja valmismakaronia, pussissa lukee kaksi annosta, päätän syödä neljäsosan. Pinoan höyryävän kuumaa herkkua lautaselle. Rakastan ruokaa, aurinkoisia lomapäiviä, radion rauhoittavaa ääntä, isää rapistelemassa sanomalehteä ja syömässä miljoonia pieniä sämpylöitä.
Äiti soittaa. Hänen miehensä on sanonut, ettei lähde vuosittaiselle lomamatkalle. Tyrmistyttävää. Äiti sanoo, että olen varmaan huomannut, että heillä on ollut viime aikoina vaikeaa. En ole huomannut. Äiti pyytää miettimään, haluisinko lähteä heidän mukaan kuumaan ja tuntemattomaan Vietnamiin. Mä en pidä matkustuksesta, mä en pidä yllätyksistä enkä mä pidä painostuksesta. Äiti sanoo, että mun kannattaa miettiä, kun mä kieltäydyn. Veli lähtisi, mutta hänellä ei ole aikaa koulun takia.
Kun olen aloittelemassa ateriaani, sarjakuvat esillä, suuri vesilasillinen, makaronit vielä kuumia, veli tulee huoneestaan, alkaa painostus. Olisi kiva jos.. Sinun pitäisi... Hei Julia ihan oikeesti... Joku voi tietysti ajatella "Ompa kamalaa! Toista pakotetaan LOMALLE voi hirveä!!-.-"" Mutta ajatelkoot. Veli jatkoi ja jatkoi ja olimme jo tulleet siihen pisteeseen, kun minä pidätän kyyneliäni, ääneni on muuttunut astetta kireämmäksi ja veli nojautuu lähemmäs ja lähemmäs tivaten vastauksia, kunnes isä puuttuu tilanteeseen.
Se jäi siihen. Minulta meni tunti syödä annokseni. Join varmaan litran vettä ja järjestelin kylmiä makaroneja riveihin uudestaan ja uudestaan syöden vain pienten laatikkomuodostelmien reunoilta. Ikään kuin se olisi auttanut äidin avioongelmissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti