Kerrompa pienen draaman, jonka sain aikaan, koska pieni kaupunki ja väärät ihmiset turruttavat. Mustasukkaisen ja neuroottisen miehen osaa esittää S ja uuden valloituksen ja kokeilun osaa esittää M. Minä olen minä, epätoivoinen puolihomo, joka leikkii ihmisillä, katoavalla hyvänolontunteella ja kaikkien vähäuskoisuudella tekemällä eniten haittaa itselleen.
Kaikki alkoi, kun kyllästyin S:ssään ja hylkäsin tämän raa'asti. Ohut kaveruudeksi kutsuttu lanka kuitenkin jäi värjöttelemään välillemme, S pitäen siitä henkeään peläten kiinni, minä heittelemällä sitä ympäriinsä, kiristäen ja löystäen otettani huvin vuoksi, testaten sen rajoja hyvässä maussa tietenkin. Olen jo kyllästymässä tähänkin leikkiin, ainoa asia, joka saa minut jatkamaan on muiden kiinnostus häneen, joka saa minun kiinnostukseni pysymään edes jossain määrin elävänä. Sitten, eilen illalla, tuli M. Katsos, hän vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, fiksummalta, ihmiseltä, jonka kanssa voisi ehkä viettää aikaansa. Ainakin tämän illan. S:kin oli siellä. Haa! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, todiste S:ssälle, viimeinen kirpaisu ennen täydellistä luhistumista, lumipalloefektin alkutöytäisy ja lisäviihdettä minulle. Jotta pääsisi pyristelemään edellisestä, on hankittava uusi, vielä voimissaan oleva. Ei hyvä ajatus.
Minä hikoilemassa pienessä täydessä huoneessa sängyllä, M:män vieressä. Rapsutan vatsaa, vitsailemme mahafetissistä, kerron äidistäni, lapsuudestani, tajunnanvirtaa, luulen, että hän tuskin ymmärsi puoliakaan. Ihokosketus, muutama hätäisesti rakennettu insideläppä, hänen ujot katseet, minun tarkoittavat katseet, side on syntynyt. S seuraten tilannetta, varsin mustasukkaisena, huolissaan.
Ja yöllä näen tapahtumien tulokset: tekstiviestit. Molemmilta jätkiltä. Huolestuneita viestejä, syytöksiä, hataria yrityksiä saada minut tunnustamaan jotain. Hän pitäen kättäni aseen liipaisimella minä haukottelemassa, kieltämässä kaiken. Kuin silläkään olisi mitään väliä. Mä en myönnä paskaakaan.
Toiset viestit. "Nuokalla ei oo kivaa ilman sua :( Tulisit nyt. Höh"
Minä jäin kotiin tuijottaen taas mielikuvia ihmisraunioista. Sotkusta, jonka olen jälleen saanut. Loppujen lopuksi en voi vain pestä käsiäni kaikesta, jättää kavereitani oman onnensa nojaan. Tätä se tekee. Ihastuminen ja sen kieltäminen. Pitäisi vain ryömiä koloon ja pysytellä siellä, kun ihastuu. Minä otin askeleen sinne päin ja jäin kotiin sairastamaan. Niin, henkistä kuumetta. Ja yritän torjua S:ssän tekstiviestilähentelyjä hellästi, kaverimielellä. Ei jaksais.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti