Mä luulen etten mä pysty enää koskaan ihastumaan tai rakastumaan. Kaikki jätkät on mulle jotain, jolla voi leikkiä, jolle voi pelkällä katseella uskotella, että mä olen jotain, jota se on etsinyt, voisi suojella ja rakastaa, mutta sitten kun ne on jo mennyttä, eivät voi enää käänää katsettaan, mä nauran ja paljastan koko kohtauksen. Kas, näetkö, se oli turhaa, se oli leikkiä, tälläinen minä olen, tälläinen maailma on. Joskus he uskovat, tajuavat jujun ja jatkavat elämäänsä, joskus he jäävät kiduksistaan kiinni, heidän läheisyydenkaipuunsa tarttuu minun ylitsepursuavaan tahtoon ottaa jostain kiinni, antautua hetkelle, kuvitella, että se merkitsee jotain erikoista, että tämä on rakkautta.
Minä raahaan noita repaleisia, kiinnijääneitä raukkoja mukanani, ne kerääntyvät painolastiksi, yritän ravistella aina itseni vapaaksi, mutta lopulta huomaan kerääväni heidän viimeisiä rippeitään, uskottelevani niille, että en aijo hylätä, en ole sellainen, mitä oikeasti olen tai jopa yritän pelastaa heidät huutamalla, että näetkö, tälläinen mä tulen aina olemaan, en muuksi muutu, mä vaan satutan itseäni ja teitä. Juoskaa pakoon tyhmät lapset, mä en voi, enkä tahdokkaan, enempää antaa. Ja ne on jo tulleet sokeiksi kivulle, sokeiksi vihalle ja rakkaudelle ja ne jää muhun kiinni.
Mä olen kyllästynyt mun ystävien höpöttelyihin, että kuinka ne sättii itseään 'mä olen ruma enkä koskaan tuu saamaan ketään' ja niiden palavaan epätoivoiseen haluun saada kuitenkin jotain. Ne vuoroin rakastuu, vuoroin satuttaa itsensä ja vakuuttaa mulle ja maailmalle, kuinka ne ei koskaan enää aijo langeta tunteen vietäväksi ja kuitenkin tekee sen. Se on ikävystyttävää ja turhaa.
.....
Miksen mä tunne mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti