Toivottavasti löydän mun itsekurin ennen huomista. Mä en selvinnyt tästä aamusta syömättä. Siis syömättä paljon. Miten hitossa mä selviin huomisesta? Jos sovin vaikka itteni kanssa, että kaksi kuppia pitää juoda kahvia ja kaksi kuppia Pepsi Maxia, ennen kuin päätän syönkö vai en. Mun maha on turvonnu, mä olen sika, mä olen ruma eikä kukaan oikea ihminen tule pitämään musta tälläisenä. Ehkä ne liikkanörtit ja räkänaurua ääntelevät idiootit meidän luokalta, mutta ne on luotu vaan, jotta mun elämä ois tuskaista.
Minä olen tehnyt lupauksen. Mä tiedän, että mulla on thispolauseita lapuilla laatikossa, mä tiedän, että mulla on laihoja ihmisiä mun tietokoneen taustakuvana. LOISTAVAA. Ne saattaa auttaa mua muistamaan mun tavoitteet, mutta ne ei laihduta mua yksinään.
Mä näen teeveestä, kuinka nainen alistuu miehensä edessä, kuinka se kiljuu ja itkee kuollut vauva mahassaan, lapsensa vieressä katselemassa, mahaa verilammikossa lattialla. Mä en ole sellainen mä en halua alistua millekkään. Kuvittele, että ruoka on kuin sinua hakkaava aviomies. Olet ehkä naimisissa sen kanssa, vihaat ja rakastat sitä yhtä aikaa. Älä ajattele, että se on kohtalosi. Luodaan itse omat kohtalomme. Taistele vastaan, jotain parempaakin on olemassa. On pakko olla, mullekkin.
Tasalta mä menen lenkille ja juoksen tän olon pois. Mut on lukittu häkkiin, mut ahdistetaan nurkkaan. Mä näytän, etten ole sellainen. Mä en täytä niiden oletuksia musta. Musta tulee saavuttamaton, lasinen ja sitten sä et voi koskettaa mua. Kukaan ei voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti