Aurinkoinen keittiö. Rakkauteni on tarvetta, himoa, sammumaton jano. Rakkaus on syödä aamulla kuusi paahtoleipäpalaa, suklaapatukka, mysliä ja jugurttia, banaani, keksejä ja kaakaota, ja silti kävellen nälässä kouluun. Syön neljännen leipäpalani, suuntaan vetokaapille ja rupean verkkaan etsimään jotain muuta, mitä himoita. Hapuilen riisipakettien ja teelaatujen seasta jotain, mitä tahansa syötävää rakkautta ja välittämistä. Sitten havahdun mikron piippaukseen, kun kaakaoni on lämmennyt. Nälkä ei sammu. Nälkä on ikuista, kunnes kuolemme. Nälkää on ajatella uudestaan ja uudestaan niitä kasvoja, jotka hymyilivät sormenpäitteni alla, nälkää on toivoa haikeaa kaipuuta rinnassa hänelläkin. Nälkäni oli hetken hiljaa viime viikonloppuna. Sinä aamuna, kun heräsin todellisuuteen, häiritsevään ajatukseen tunteesta, etten tarvitse nyt ketään. Että en tarvitse lohduttavaa halausta, taputusta poskelle, hymyä. Ja niin kuin aina, luulin sen olevan ikuista. Ja tässä sitä ollaan, nälässä taas.
Ja jotkut ihmiset tekevät asioita, jotka eivät merkitse mitään myöhemmin. Jotkut ottavat kaiken minkä saavat ja jättävät sitten haukuttuna yksin. Koska joillekin elämä sylkee päin kasvoja ja huutaa turhautumistaan ja silloin muut ihmiset eivät voi kehuillaan auttaa. Silloin pienuus ja nätteys ja uskomaton karisma eivät auta. Ihminen tahtoo sovun elämän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti