Viikonloppu

Juoksen 9 kilometriä tunnissa, matto tuntuu nystyräiseltä varpaiden alla, kone surisee hiljalleen, juoksen varpaillani, kuten kuvittelen keijujen tekevän ja tarkistan aina välillä peilistä, ettei naama punota. Juokseminen tuntuu liian helpolta, liian keveältä, minnekkään ei koske. Katson kosketusnäytöstä. 19 minuuttia, vielä yksi ja jalkojani pakottaa. Juoksen kuin tuuli, näen itseni kevyenä, raikkaana ja vaikutusvaltaisena, suljen silmät, jotta pystyisin näkemään paremmin. Hetken juoksen tyhjää ja sitten säpsähdän ryminään. Yhtäkkiä makaan matolla, joka luonnollisesti liikkuu vielä. Mietin murto-osasekunnin ja, en tiedä miten, mutta kurotun painamaan punaista nappia ja pyrin nousemaan, ei hätää, mitään ei tapahtunut ja nauran, kuin ei olisi, selitän äidilleni ja itselle. Jaloissa on punaisia jälkiä, enkä pysty juoksemaan viimeistä minuuttia. Pirun seinä, olisin välttynyt hiertymiltä ilman typerää seinää juoksumaton takana. Kuka idiootti liene ollut asialla.

Ihanan terveellinen olo, huokaisen äidille tunnin liikunnan jälkeen ja hän lupaa mulle oman salikortin.

Viikonloppu on silmänräpäys, kaksi oksennuskertaa, sekoitetut päivät, liikaa ruokaa ja suklaalevy. Vitun vittu, missä mun intohimo tätä kohtaan, missä mun halu kutistua.

Sunnuntai, käyn kolistelemassa yläkerran lääkelaatikoita, kun pikkuveli ja äiti katselevat tanssiohjelmaa. Missä mun ystävät, missä mun kaverit on. Mä otan kaikki lääkepurkit pois, luen hajanaisesti nimiä, etikettejä ja arvioin vuosi sitten vanhaksi menneitä, pikkulapsille tarkoitettuja peräsuolipuikkoja, kunnes löydän tutun, pienen purkin. Pelastukseni. Pienet, ruskean makeat pillerit, jotka saavat vatsani ulvomaan, minut kieriskelemään unettomana vuoteessa, ramppaamaan vessassa, jäävän koukkuun. Joskus tuo purkki oli täynnä, nyt löydän kuusi makeaa pelastajaa ja puristan ne nyrkkiin. Huomenna haluan laittaa sen pienen topin ja nostaa hiukset ylös, vitut siitä, onko talvi.

Pyörittelen niitä kielelläni, kuljetan suussani ja nielaisen sisääni. Mä päätän, että yöllä mä menen lenkille, että nää toimis nopeemmin. Sitten mä aijon ajatella, miten laukaista taas mun kontrollin, jotain voimia tehdä tätä. Jotain pahaa siihen tarvitaan, muistan. Nöyryytystä, väärä valinta, väärä ihminen, jotain ilkeää.

Mutta mähän olen järjestänyt mun elämän jo niin hyväksi. Harvoin enää mulla on mitään epätoivon hetkiä. Paitsi läskihetkiä. Mistä helvetistä mä löydän turvallisen tavan hankkia ahdistuneisuutta?

Mä luen Elämä kateissa -kirjaa kuin Raamattua. Tuo nainen, jumalainen nainen, joka löytää sanat kaikkeen, jolla ei tunnu olevan ongelmia kertoa juuri tarkalleen, oikein sanavalinnoin tunteensa, muistonsa ja sen, miten asiat ovat. Kumpa minäkin, mä huokaisen ja pelkään, että luen kirjan liian nopeasti. Tehtyä ei voi tehdä uudestaan, mä en voi elää toisen elämää ja yhtäkkiä mä olen tosi surullinen, kun mun elämällä ei ole merkitystä eikä suuntaa. Mä pystyisin moneen, tiedän sen. Mutta multa puuttuu ihan yksinkertaisesti intohimo.

Mä piilotan loput pillerit.